Valon talossa

To Let Myself Go

2012-02-08T02:17:00.000-08:00

Upottavaisen arkkityyppisiä unikuvia tässä videossa, Ane Brunin laulussa jota näinä päivinä kuuntelen puhki. To let myself go, to let myself flow.

Tampereelle

2012-02-05T16:00:00.000-08:00

Pääsen taas käymään Suomen lempikaupungissani eli Tampereella, kun Mitä essee tarkoittaa? ilmestyy Savukeitaalta. Tulkaa tekin tänne ensi lauantaina. Neljästä viiteen puhutaan aiheesta "vihan ja katkeruuden jälkeen - suomalainen essee vuonna 2012".

Ja edellisenä päivänä eli perjantaina 10.2. on Tulenkantajien kirjakaupan avajaiset Hämeenpuisto 25:ssa (tuttu Runokauppa Kattila). Runoja lukee mm. Kirsi Kunnas. Itse aion testata, miltä muutama uusi teksti tuntuu ääneen luettuna.

"...en sitä tee kuin Ryynegreen..."

2012-02-05T05:49:00.000-08:00

"Kun minä nokipoika laulun teen, en sitä tee kuin Ryynegreen,
jykerrä en moderniin en klassilliseen stiiliin, näppää en lyyraan, en automobiiliin..."

Hellaakosken runo pulpahti ulkomuistista. Tässä Ryynekreenin päivänä mietin, taas, Fredrikaa. Rakkautta ja sairautta ja kirjoittamista. Niitä punaisia samettituoleja Fredrikan huoneessa Porvoon Aleksanterinkadun ja Kirkkokadun kulmauksen talossa; tuolit olivat peräisin J.J. Tengströmin kuolinpesästä. Kirjoituspöydän päällä, puisessa lippaassa Fredrika Runeberg, suurperheen äiti ja kirjailija, säilytti talousrahoja.

Työhuoneeni yksi seinä on tapetoitu postikorteilla. Yhdessä niistä on Fredrikan ja Johan Ludvigin kuusi aikuista poikaa. (Fredrika synnytti kaikkiaan kahdeksan kertaa vuosina 1832-1850; ensimmäisen lapsensa hän sai 25-vuotiaana, viimeisen 43-vuotiaana.) Poikia esittävän kortin yläpuolella on Fredrika yksin, tutussa kuvassa, mustissa vaatteissa. Ajattelen mielelläni, että hänen silmissään on palava katse (vaikka se on tyypillinen monille tuon ajan valokuvatuille, kuvaus kesti kauan ja oli juhlallista puuhaa).

Yllä mainittuun taloon, joka on Porvoossa Runebergin kotimuseona, Runebergit muuttivat vasta 1852. Sitä edellisessä kodissa Rihkamakadulla Johan Ludvig otti ystäviä ja vieraita vastaan yläkerran 'salissa', mutta Fredrikan ja poikien oli parempi pysyä kylmänkosteassa kellarikerroksen huoneessa, poissa häiritsemästä. Kerrotaan, että Johan Ludvig kumminkin arvosti vaimon älyä ja lahjakkuutta ja oli huolissaan Frigganinsa ankarasta itsekritiikistä. "Ensimmäisinä Porvoon-vuosina Fredrika Runeberg kirjoitteli laajaa, kaksiosaista 'Mielipuolen tytär' -nimistä romaania. Siinä kirjassa oli joitain hänen 'sydänlehtiään', hän sanoo. Tämän teoksen F.R. kuitenkin eräänä epätoivon hetkenä heittää takkaan ensin lukematta sitä, ja saman tien menee myös 'Lundafrun' -niminen kertomus hänen kerran päästyään 'polttamisintoon'." Karin Allardt Ekelund: Fredrika Runeberg)

Jos Fredrikan elämä kiinnostaa, kannattaa yllä lainatun vanhan elämäkerran lisäksi lukea Merete Mazzarellan hyvä Fredrika Charlotta.

The Passenger

2012-02-04T04:46:00.000-08:00

Joku tuntematon on askaroinut yhteen lempibiiseistäni tällaisen videon. Törmäsin siihen syksyllä 2008 ja katselin satoja kertoja (mm. tuo Jules Dassinin Rififistä oleva pätkä, jossa vertavuotava mies kaahaa autolla lapsi kyydissään, tunki uniin; tilasin leffan Amazonilta, tällä lailla on kiva löytää asioita). Kuluu pitkiä aikoja, etten kuuntele tätä kappaletta ollenkaan, ja taas päiviä jolloin sen laa-laa-laa-laa kaikuu talossa koko ajan. Kun kuljetan poikaporukkaa futikseen, esikoinen kysyy auton takapenkiltä: onko sulla täälläkin tämä? On, on, kohta se on taas vähäksi aikaa kuunneltu puhki, sää vaihtuu ja on toisten laulujen vuoro.

"Kun mä peityn sammaleihin, pellon kasvamaan mä saan..."

2012-01-23T23:46:00.000-08:00

Talo värjöttää hangessa ja ikkunan takana kuuset roikottavat lumesta painavia oksia, ryteikköön vie kahdet jäniksen jäljet. Hiutaleita putoilee, epätahtiin leijuvia pisteitä näkökentässä. Kuvakirjakäsikirjoitus (kulutuskritiikkiä lapsukaisille!) valmistui ja lähti Annastiinalle. Olen päässyt seuraavaan työhön kiinni. Olen hereillä. Ja vanha tuttu unettomuus on täällä taas – ei synny kirjaa ilman valvomista. Kaikki täyteen ahdetun päivän kesken jääneet lauseet, keskustelunpätkät, hajamielisesti luetut sivut pitää saada järjestykseen öisin.

Viime viikolla näin kaupungilla kaksi kirjan henkilöä. Toista seurailin Elielin kahvilassa rautatieasemalla: hän istui siellä pitkään tilaamatta mitään, hän oli vanha ja elänyt, käsittämättömän kaunis, tukka valkoista peuran alusvillaa, kädet sinertävät ja paljaat. Monta kertaa hän kääntyi ja katsoi suoraan minuun, nyökkäsi. Nyt hän on tässä, nojaa kyynärpäitä polviin sängynlaidalla kirjapinojen välissä ja on ehtinyt kertoa kaikenlaista kymmenien vuosien takaa. Hän puhuu niin että puhe purkautuu ilmaan ja hajoaa hetaleiksi joita pitää pyydystellä ja asetella yhteen, jotta tajuaisi jotain. Hän vetää henkeä, rahisee kuin vanha älppäri ja alkaa taas laulaa, ääni on rispaantunut ja käheä, sängynjalan vieressä on se korvapuoli muki ja korkattu punaviinipullo.

"...mutta kirkas vesi kutsui."

2012-01-09T13:33:00.000-08:00

Ohjaan pitkästä aikaa runoryhmää.

Kirjoittamisen opettaminen on tullut vaikeammaksi kuin nuorena. Joka kerta kun lähden raahaamaan kirjakasseja Kasarmikadulle, sadattelen etten sanonut ei. Ei minulla ole mitään annettavaa, en osaa ohjata enkä kommentoida kenenkään tekstejä, suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa jne. Ja puhunko taas siitä miten metafora muuttaa maailmaa muuttamalla sanojen merkityksiä (kokoomus on työväenpuolue), tai siitä miten Aristoteleen retoriikan mukaan eettis-esteettinen puhe tavoittelee itse puhumiseen kohdistuvaa ihastusta – lukija ihastuu runoon, ja teksti saa aikaan katharsiksen. Siitä miten metonymia outouttaa kieltä ("vihreää ei ehdi nähdä ennen kuin se on puhki/ ja taas tuli kevät/ lintu yritti laulua/ ja sen ääni sekoittui sekoittui/ avutonta ruohoa"). Tai ehkä puhun Ekelöfistä joka kirjoitti Trilogian runoja kuumeisen vimman vallassa & siitä miten hänen vaimonsa tapauksesta kertoi. Puhun mistä puhun, pää on töitä täynnä.

Ja sitten istutaan huoneessa, aloitan, toinen jatkaa, kolmas lopettaa lauseen. Kytkeydytään verkkoon. Joo, tästä voisi olla uskonnoksi. Joka kerta kun tulen iltakymmenen bussilla kotiin, kantamukset ovat kevenneet ja päässä simppeli ajatus: kun on ihmisiä, jotka elävät täydesti,rohkeasti, pelottaa vähemmän. Bussissa avaan Natalie Goldbergin kirjan. Luen:

"Elämäntarina ei etene elinvuosiesi kapeaa käytävää pitkin. Pikemmin se käsittää hetken, jolloin pysähdyit, käänsit autosi ympäri ja menit uimaan tien varrella olevaan joen syvänteeseen. Riisuit harmaan työpuvun, otit uimapuvun takapenkiltä ja sukelsit sillalta. Sinulla oli työpalaveri seuraavassa paikassa, mutta kirkas vesi kutsui. Milloin muulloin pääsisit uimaan juuri tähän virtaan? Merkitystä oli vain taivaalla, pilvillä ja tienvarsien ruokoheinillä."

Bussikuski jarruttaa mutkassa, takapenkillä joku kuorsaa ja edessäni musta tyttö puhuu kovalla äänellä kännykkään. En ollenkaan halua sanoa ei.

PS. Kemppaisen Ilonan blogi on sitten hyvä.

Välipäivät

2011-12-29T03:03:00.000-08:00

Valoa vuodenvaihteeseen, ihmiset.

Välipäivät ovat outoja, painavia, täysiä. Teen oikolukua ja kuuntelen Ane Brunia. Oman kirjoittamisen taustalla en pysty musiikkia kuuntelemaan – mutta näissä editointi- ja viilausvaiheissa kyllä. Pilkku pois, viite paikoilleen, ajatus harhailee.

Kiitos lukijapalautteesta, jota olen saanut Syntysanoista. Iloitsen siitä.

Mutta saas nähdä, tuleeko minusta ensi vuonnakaan bloggaajaa.

Kohta vaihtuu vuosi. Pidän uusien lehtien kääntymisestä. Teen taas liudan hyviä päätöksiä.

Teepussiviisautta

2011-12-01T12:31:00.000-08:00

"One who wants to always stay happy has to change often"oli tämän päivän teepussiaforismi.

Alla oleva Seamus Heaneyn runo kuvaa hyvin sitä, mitä tapahtuu mielen valottomina kausina. Pimeässä huoneessa taotaan uutta. "He leans out on a jamb, recalls a clatter/ Of boofs where traffic is flashing in rows; / Then grunts and goes in, with a slam and flick/ To beat real iron out, to work the bellows."

Suomalaisille kai sitten tarjotaan joka talvi tämä mahdollisuus uudistua, marraskuinen mustuus. Huone jossa voi kädet kärventyen takoa aidointa rautaa.

"All I know is a door into the dark", monimerkityksinen lause. Siis myös: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Ovesta on mentävä pimeään, ja "alkemia muuntaa elämän raakamateriaalia joksikin tarpeelliseksi ja kauniiksi", kuten Thomas Moore on analysoinut Heaneyn runoa Dark Nights of the Soul -kirjassa. (Kirjan nimen Moore on lainannut Ristin Johanneksen runosta La noche oscura del alma - se kuvaa hengellistä kriisiä ja sen tuomaa puhdistumista.) (Ja Mooren oma teksti – aina yhtä nautinnollisen hämärää: koko ajan oivalluksen reunalla...)

Moore kirjoittaa: "Raudan muotoutuminen työkaluiksi ja taideteoksiksi on niitä asioita, jotka luonnistuvat parhaiten pimeässä.Tämä pimeä, kuuma soppi, jossa moukaroidaan metallia ei ole mikään outo paikka – se on vain arkinen, kätketty kovan työn näyttämö."

Ovi pimeään

2011-11-27T14:19:00.000-08:00

The Forge

All I know is a door into the dark.

Outside, old axles and iron hoops rusting;
Inside, the hammered anvil’s short-pitched ring,
The unpredictable fantail of sparks
Or hiss when a new shoe toughens in water.
The anvil must be somewhere in the centre,
Horned as a unicorn, at one end and square,
Set there immoveable: an altar
Where he expends himself in shape and music.
Sometimes, leather-aproned, hairs in his nose,
He leans out on the jamb, recalls a clatter
Of hoofs where traffic is flashing in rows;
Then grunts and goes in, with a slam and flick
To beat real iron out, to work the bellows.

(Seamus Heaney: Door into the Dark)

Joan Baez, Diamonds and Rust - Live, 1975

2011-11-07T23:08:00.000-08:00

"Hahmottamisen tarve. (Olen usein miettinyt sitä.)"

2011-11-04T07:06:00.000-07:00

"Essee on kirjallisuudenlajeista kitukasvuisin, marginaalisin. (---) Mikä on essee? Ennen kaikkea se on kompositio, ajatussommitelma. Kysymys on valitsemisesta ja yhdistelemisestä. Ajatukset ovat esseistin rakennustarpeita niin kuin värit maalarin, eikä ajatuksia ole keksitty monta uutta sitten ajattelutaidon keksimisen, niin kuin ei värejäkään. Esseistin moittiminen siitä, ettei hänellä ole 'uusia ajatuksia' on kuin moittisi runoilijaa siitä ettei hänellä ole uusia sanoja."
(Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet, Savukeidas 2007)
*
"Kirjallisuudenlajina essee ei ole tiedettä eikä taidetta. Mitä se sitten on?
Ehkä essee on yhteyden luomista. Eri elämänalat ja olemisen muodot haparoivat siinä toisiaan kohti, synnyttävät tekstiä, jossa on tilaa niin ajatuksille, kokemuksille, tunteille kuin aisteillekin. Kirjoittaja kurottaa kohti menneisyyttä, puhaltaa pölyä vanhoista kirjoista ja toivoo niiden puhkeavan vielä kerran laulamaan – ja kurottaa kohti tulevaisuutta, kohti lukemisen aina avointa ja ennakoimatonta hetkeä."
(Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Avain, 2011)

Häädän kaamoskammoa ja luen hyviä, tekeytymisen tilan eri vaiheissa olevia esseitä. Miksi, siksi että reilu vuosi sitten jossain Vuokkiniemen ja Uhtuan välillä kuoppaisilla teillä rytyyttäessä tulin ehdottaneeksi kirjaideaa samassa pakettiautossa istuvalle Ville Hytöselle. Mitä jos toimittaisin ja Savukeidas julkaisisi kirjan, jossa muutamat suomalaiset esseistit tai tutkijat pohtisivat, mikä on tämä määritelmää ja muotoa muuttava essee ja mikä siinä houkuttaa. Mitä se on ollut, mihin se on menossa.

Olen aina kirjoittanut mieluiten fiktiota, siis kaunokirjallisuutta. On liikkumatilaa, ja haluan häivyttää ja naamioida minäni tekstissä. (Voi sen esseessäkin tehdä, mutta pitäisi esitellä fiktiivinen puhuja. Ja olisiko teksti sitten enää essee?) Mutta himoitsen esseitä lukijana: luetussa ja muistissa samoilua, faktan ja fiktion rajamaastoa, ristivalotusta ja prisman kääntelyä, sommittelua. Essee ruokkii tiedolla. Se on rentouttavan subjektiivinen. Sillä on aikaa ajatella. Se antaa lukijalle tilaa. Se etsii tarkkaa lausetta ja kääntyy siksi kohti runoutta. Tällaisia määrittely-yrityksiä tekisi mieli jatkaa loputtomiin. Tai mieluummin, tässä tapauksessa, kuulla niitä muitten suusta. Uudet esseistit venyttävät ja siirtelevät esseen rajoja: mihin asti essee riittää?

Hytönen oli myötämielinen, ja sain kirjaan mukaan seitsemän esseistiä. Mitä essee tarkoittaa? ilmestyy kevättalvella Savukeitaalta. Vaivoin pidättäydyn lainaamasta kirjoittajien lauseita tässä, koska ne täytyy säästää kirjaan.

(Otsikko on Joseph Joubertin kirjasta Mitä ajattelen - Merkintöjä vuosilta 1774-1824, suom. Martti Anhava.
Joubert:
"Jos ihminen pitää pintansa ilmastoa vastaan, kuten te sangen hyvin todistatte, eikö hän yhtä lailla voi pitää pintaansa omaa luonteenlaatuaan vastaan? Erämaaisien elämä (kappale ihmisyyden historiaa) osoittaa sen selvästi joka sivullaan."
*
"Vallankumous karkotti mieleni todellisesta maailmasta tekemällä siitä liian hirveän minulle."

Kasariunia

2011-11-04T05:12:00.000-07:00

Joskus osattiin vielä tehdä musiikkivideoita.

Näen painajaisunia 80-luvusta enkä yhtään kaipaa nuoruutta, en. Öisin vaan on pakko sukkuloida pitkin muistia. Jotain kehkeytyy, annan sille aikaa. Hidastelen, pysähtelen, kokoilen, odotan.

Kirja löytää lukijan ja bloginpitäjä toisen

2011-10-22T00:34:00.000-07:00

Blogimaailma näyttää parhaat puolensa tällaisissa yhteyksissä. Sain voimaa antavan viestin lukijalta, joka kirjoittaa Syntysanoista blogissaan. Kuinka hän osasi lähettää minulle viestin - Valon talon postiluukusta tietty. Kannatti perustaa blogi. Saan silloin tällöin muutenkin viestejä blogin lukijoilta, jotka eivät halua kommentoida julkisesti, mutta löytävät mailiosoitteeni täältä. Tervetullutta kirjeenvaihtoa.

(Blogikirjoittamiseen minulla on ristiriitainen suhde ja kellä ei olisi. Se on niin jumalattoman paljastavaa. Karseaa. Ihailen ja ihmettelen blogien avoimuutta, rivien välejä, peilipintoja. Omaa blogiani tarkastelen julmasti: nämä niukat merkintäni etovat niin, että se on liikkeelle panevaa. )

Valoa & viestejä

2011-10-21T00:26:00.000-07:00

On runoiltoja ja runoiltoja. Joskus intensiivisen läsnäolon aistii yleisöstä ja yhteys runosta kuulijoihin ja takaisin näkyy. Silta. Vaikka tuntisi toisten lukemat runot hyvin, ne tajuaa kuunnellessaan uudestaan. Jotain hakeutuu uuteen kohtaan mielessä. Ehkö alan elpyä jostain pitkään podetusta. (Osaan kuvata huonosti noita mielenliikkeitä. Ehkä Antonio Damasion Tapahtumisen tunne auttaa, hain sen eilen kirjastosta... se alkaa jo lupaavasti: "Tapamme astua tietoisuuden valoon on täsmälleen tämän kirjan aihe.") Keuruun Kimarassa, mustaksi maalatun täyden salin uumenissa viime tiistaina oli tällaista. Hannele Huovi, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juuli Niemi ja minä luimme runoja, Olli Hirvanen soitti kitaraa runojen lomassa. Panin kappaleita muistiin ja olen niitä nyt kotona kuunnellut. Koska olen hanakka etsimään ja siksi löytämään merkkejä joita maailma antaa, sain taas sellaisen: Olli soitti Francisco Tarragan kappaleen muistoja Alhambrasta (& puhui vedestä ja kasveista, joita Alhambrassa kasvaa) - törmään nyt Alhambraan siellä täällä, kaikki alkoi siitä, kun joku lausui painolla tuon sanan unessani joskus viime keväänä. Pitää alkaa säästää matkarahoja.

Kynsiä paperilla

2011-10-13T13:59:00.000-07:00

Julkaistun kirjan vertaaminen synnytettyyn lapseen on aina ollut minusta ontuvaa, mutta ehkä kirja voisi olla istukka! mietin nukahtaessa. Suodattanut (p.o. diffundoinut) ravintoa ja kuonaa. Se on puunmuotoinen napanuorineen. Sen voi syödä tai haudata takapihalle voiman toivossa. En tajua sitä eikä voi olla totta että se on tullut minusta, ei saa olla, sen pinta muistuttaa aivoja tai pitsiä tai toukan nilaan syömiä käytäviä, jotain mitä en ole ikinä ennen nähnyt. Viekää se heti pois. Antakaa se minulle.

Kirjan ilmestymisen arkeen jättämää tyhjyyttä ei voi täyttää kuin a) juhlimalla ja harjoittamalla kaikkea sitä sosiaalista kanssakäymistä joka on kirjoittaessa jäänyt paitsioon, ja b) aloittamalla uutta kirjaa, ja molempia olen siis tehnyt. Pimeässä sataa vettä, kohisee ja lotisee. Kirjapinot kasvavat työhuoneen lattialla. (Kirjahyllyä ei voi olla tarpeeksi, uusi hylly täyttyy humahtaen ensimmäisenä yönä, pinot jatkavat huojumista.)

Hapuilevia alkulauseita, kynsiä. Tuntuu ihan hyvältä ajatella uutta. Mahdollisuuksia. Aukkojen tilkitsemistä.

Bileitä, book bluesia ja pakosuunnitelmia

2011-10-13T13:38:00.000-07:00

Yllä Kira Poutasen näppäämä kuva minusta kirjajulkkareissa (= Katja Ketun & minun yhteiskemut Villa Kivessä). Kirjan ilmestymiseen liittyy synnytyksenjälkeistä bluesia joten katarttinen juhliminen tosiaan kannatti. Olin ja olen yltiökiitollinen siitä että maailma on täynnä niin mahtavia ihmisiä. "... käy tuuli ylleni, ei jätä minua..." Wsoyn väkeä oli mukana avittamassa juhlien järjestelyissä, mistä myös kiitos.

Syntysanat on ollut pari viikkoa ihmisten ilmoilla, olen puhunut kirjasta Turun messuyleisölle, libristeille, kirjakauppojen asiakkaille, se on pyörinyt ostajien hyppysissä ja oujee, olen päässyt signeeraamaan. Lukijapalautetta olen saanut, kritiikkejä ei vielä ole näkynyt. Elo on ollut sosiaalista ja olo pöllämystynyttä: sirisevää väsymystä ja iloa siitä että lukijoita on mahdollista kohdata.

Huh, näin ylimalkaisia sanoja irtoaa iltapuhteella. Uni nousee kaulaan asti. Osa minusta odottaa työrauhaa, sitä että pääsen alkulausetiheiköstä eteenpäin. Syksy sakenee, kampailen päätä selväksi ja suunnittelen matkoja ja pakoreittejä. Käyn kaupassa ja näen otsikot joissa luvataan ennätyskylmää & paatisen pimeää pakkaskautta ("...liikaako lienee pantukin paatinen taakka..."). En ajattele sitä. En ajattele sitä. Ajattelen kaikkea muuta. Vaikka eilistä Porvoon kirjakeikkaa. Ja sitä että yöpöydällä lukemista odottavat pinon päällimmäisinä Vapaus ja Lohtu.

2011-09-27T12:11:00.000-07:00

"Hän oli juuri kirjoittanut yhden noista pienistä sulkeutuneista esseistään, joissa kirjoittajan ääni tuli ikään kuin oudon etäältä jääkuoren lävitse. Äänen särkyneisyydessä ja jääkuoren läpi kimaltelussa oli outo surullinen sulo, jota varten ei ollut enää korvia. Ja nyt hän istui isot keltaiset kädet helmassa flyygelin jäykistyneen siiven varjossa silmät kiintyneinä hollantilaiseen sitruunaan, jonka mehupisarat ja hedelmäliha olivat niin kirkkaat, ja mansikoihin, joilla ryömi ruskeita, kuultavia muurahaisia.

Kuiva, sininen, havuntuoksuinen savu leijaili hänen ympärillään. Hän laski sormensa koskettimille, ja hänen sormenpäittensä lipuessa niillä kiersi sävel huonetta omituisen uinuvana, ikään kuin sinervänä nauhana, johon hänen sormensa olivat jättäneet himmeitä kysymysmerkkejä. Nyt nauha muuttui viheriäiseksi virraksi, jossa hyrskyi valkoista; keskellä virtaa oli valkoinen pylväs, joka murtui, ja taas alkoivat sävelet kieppua hänen ympärillään suurina, kultaisina kysymysmerkkeinä, jotka muodostivat lopulta kultaisen patsaan, hänen miehensä ruumiin."

(Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä)

Viime päivät: sydäntä puristaa kylmä koura.

Miten minua lohduttaakaan (äikänopettaja kielsi käyttämästä tällaisia ilmaisuja) Säädyllisen murhenäytelmän lukeminen. Pitkät ja tarkkaan kuvaavat, koko ajan ruumiilliset lauseet. Perusteellinen, hitaasti luettava kieli, kuvitelma että maailmassa olisi vielä lokero sille. Se ottaa aikansa. Hengittää omaan tahtiinsa eikä huohota linkistä toiseen silmät harittaen. Se imaisee sisäänsä ja saa unohtamaan muun. Kun sen sisästä kohoaa, äänet ovat terävämpiä ja syvempiä. Pysähtymisen ja kuuntelemisen arvoisia.

PS. Muistan Helvi Hämäläisen -80-luvun lopulta. Olin lukiossa, istuin iltatöissä K-kaupan kassalla. Hämäläinen kävi kaupassa usein, pieni nainen ruskeassa hameessa ja takissa, ruskean pyörällisen ostoskärryn kanssa. Hän puhui paljon, jäi juttelemaan liha- ja leipätiskille, joskus kassalle, jos jonoa ei ollut. Osasin vain kuunnella. Nyt olisi vähän kysyttävääkin.

In giorni di pioggia

2011-09-13T12:56:00.000-07:00

paura della morte, paura della vita
paura che la vita sfuggendo tra le dita,
paura che diversa sarebbe anche possibile,
paura del diverso paura del possibile

2011-09-13T00:19:00.000-07:00

"Muutoksen päiväkirja. On opittava: putoamaan ja kompuroimaan jaloilleen. Eipä muulla niin väliä enää ole. Mitä viime vuosina on tapahtunut? Miten valintojen painoa voi etukäteen tietää, on pakko haparoida ja huitoa, johonkin mäjähtää. Valitsin mummolle arkun. Tapasin Ouran Venetsiassa, näin vaihtuvat kasvot ja Ouraa sisältä jäytävän nälän. Sumu kostutti naaman, seisoin teatteri Malibranin umpeen muurattujen ikkunoitten edessä. Olisin halunnut hiipiä sinne yöllä kuulemaan Marco Polon vaimon, Kublai-kaanin tyttären laulua. Nainen oli sytyttänyt vaatteensa tuleen ja heittäytynyt kanaaliin kuultuaan Marco Polon kuolleen, ja nyt hän palasi öisin Corte Prima del Milionin sopukoihin laulamaan. Olisin tahtonut oppia sen laulun ja kuulla miten se kaikui rapistuvista seinistä ja kulkeutui märkiä öisiä katuja pitkin merelle.”

(Johanna Venho: Syntysanat)

2011-09-03T12:54:00.000-07:00

Lainaus: "Jos ajattelemme runoilijan tai mystikon tapaa tulkita elämää, se näyttää etenevän yksityisestä yleiseen sellaisia oikopolkuja myöten, jotka eivät ole romaanikirjailijalle mahdollisia ilman että hän menettää jotain elintärkeätä hänelle ominaisesta ilmaisutavasta. Virginia Woolfin heikkoudet romaanikirjailijana ovat tästä selvä todistus. Hänen The Waves -romaaninsa varsinkin on puhuva esimerkki sekä siitä mihin hän kykeni että mihin hän ei kyennyt yrittäessään säilyttää proosamuodon siinä, mikä olisi pitänyt pukea runoksi.

Esseessään A Letter to a Young Poet hän teoriassa sanoo sen minkä hän yrittää toteuttaa teoksissaan. 'Runoilijan tehtävä on', hän sanoo, 'kyetä yhdistämään asiat, jotka näyttävät yhteensoveltumattomilta, mutta joilla kuitenkin on mystillinen sukulaisuussuhde; käyttää pelottomasti jokaista tielle sattuvaa tilaisuutta hyväksi ja kyllästää se niin täydellisesti, että runosta tulee kokonaisuus, ei sirpale; muovata ajatuksissa elämä runoudeksi ja niin luoda uudelleen tragedia tai komedia ihmishahmojen avulla, joita ei ole kehitetty täyteen laajuuteensa proosakirjailijan tapaan, vaan jotka on tiivistetty ja esitetty yhteenvedon tapaisesti runoilijalle ominaisella näkemyksellä.'"

(Irma Rantavaara Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn suomalaisen käännöksen esipuheessa) - linkki vie siis Leena Lumin ihanaan kirjablogiin, jonka olen vasta löytänyt - !

Rantavaaran yllä siteerattu esipuhe on hieno kokonaisuudessaan. Itse en osaa pitää Woolfin romaanien perinteisestä romaanitaiteesta poikkeavia ominaispiirteitä "heikkouksina" vaan, miten sanoisin, raikkaana vetenä. Lähteille pulahtamisena? Mutta onpa romaanin muotokin haastettu moneen kertaan sitten Woolfin päivien. En tiedä miksi Woolf nyt tunkee joka puolelta tänne meille, tai tiedän; ei vain siksi että tykkään hänen puolipisteistään, vaan siksi että olen kirjoittanut romaanin ja koetan miettiä millaiseen paikkaan sen mielessäni sijoittaisin, kun kerran olen runoilija. Mutta eipä lokeroiminen taida olla minun huoleni.

Hetkiä I

2011-09-02T00:01:00.000-07:00

Ali Smithin Satunnainen on yksi lempikirjojani, siinä on monta mottoa (rakastan mottoja), joista yksi palaa mieleen ehkä joka päivä jossain välissä:

"Normaali elämä tällä planeetalla, tässä hetkessä,

ja toisaalta julkisuudessa tarjotut sepitelmät,

joilla pyritään antamaan tälle elämälle mielekkyyttä

– näiden kahden välissä on valtava tyhjä kuilu."

(John Berger)

Työt kasautuvat, yötyö, päivätyö, en sano mitään siitä nyt mutta mahaan sattuu kun lähden illalla lasten kanssa rantaan, ihana valo, meditoin kolme minuuttia risti-istunnassa kivellä sillä aikaa kun lapset heittelevät leipäkiviä, kuopus liukastuu ja kenkä kastuu, yksi jäätelö putoaa hiekkaan, geokätkö löytyy, kaikilla on koko ajan asiaa, tärkeitä juttuja, äiti ota tää aarrekivi, tiedäksä mitä tarkoittaa haarukka shakissa, oisko kivaa olla hamsteri, touhuilis vaan mitä huvittaa ja joku tois voikukanlehtiä, tuuli tuuli ennätä, minut ilmaan lennätä. Ja niemennokassa istuu valkoisessa takissa nainen yksinään ja kirjoittaa suureen lehtiöön, tuulee tuulee, mennään me kauemmas ettei häiritä sitä.

Lukkoja, avaimia

2011-08-28T23:57:00.000-07:00

Syntysanat polveilee naisten roolien ja elämänvaiheitten ympärillä. Luin sitä tehdessä kaikenlaista aiheeseen liittyvää, päällimmäisenä kertomukset oman identiteetin löytämisestä tai etsimisestä tai hukassa olemisesta (Woolf, Flaubert, Vartio, Aho, Ibsen, Tyler, Huston, Ali Smith, Kate Chopin etc.). Ehkä mieleenpainuvimpiin uusiin lukukokemuksiin kuuluivat Nojoud Alin kertomus Nojoud, 10 vuotta, eronnut ja Waris Dirien tarina Aavikon kukka. Raportit eivät ole kaunokirjallisuutta, mutta omakohtaisuus ja tarinoitten silkka järkyttävyys säväyttää. Syntysanat kertoo naisen sisäisistä lukoista ja niitten aukomisesta, mutta millaista rohkeutta ja voimaa vaaditaan, että pystyy Nojoudin ja Warisin tapaan nousemaan kapinaan yhteisön pystyttämiä muureja vastaan? Ennen kaikkea: miten he ovat löytäneet ahdasmielisessä yhteisössä kasvaessaan mielen lujuuden ja omat näyt, jotka ovat auttaneet vapautumaan? Ajattelen malleja ja esikuvia. Jossain on ollut se nainen, jonka Nojoud ja Waris ovat nähneet ja nähdessään tajunneet, että toisinkin voi olla. Vahva äiti, hyvällä tavalla itsenäinen nainen, nainen joka käy töissä, ansaitsee oman toimeentulonsa. Nainen, joka elää myös omaa elämäänsä ja osaa rakastaa.

Tästä on Syntysanoissakin kyse, joskin erilaisessa mittakaavassa ja maailmassa. Kirjan Mesi on ahtaalla muotissaan, mutta pystyy irrottautumaan uuteen vasta, kun naapuriin muuttava epäsovinnainen Hanna antaa peilin ja sanat.

PS. Mainostankin muuten saman tien täällä PEN-klubin naiskirjailijakomitean keskusteluiltaa, pankaa kalentereihinne ja tulkaa mukaan - kaksi kiintoisaa syksyn kirjaa esillä:

Keskiviikkona 21.9. klo 19, Kirjasto 10, Elielinaukio, Helsinki

Suomen PEN:in Naiskirjailijakomitean uusien kirjojen ilta.

Marisha Rasi-Koskinen (Katariina, Avain)

ja Jaana Seppänen (Carmenin silmät, Savukeidas)

keskustelevat kirjojensa aiheista, rajoista & rajattomuudesta,

sanan- ja sanomattoman vapaudesta.

Haastattelijoina Laura Honkasalo ja Johanna Venho.

Yskää taiteiden yössä

2011-08-27T02:09:00.000-07:00

Rakas päiväkirja! Kesä on mennyt. Olen kirjoittanut paljon, liikaa. Nyt olen sairastanut ankaraa flunssaa puolitoista viikkoa. Eilen kävin yskimässä haastatteluvastauksia WSOY:n kirjakaupassa. On hyvä käydä haastateltavana, koska jälkikäteen keksii nerokkaita vastauksia kysymyksiin. Kiitos kollega Katja Ketun & ystäviensä ynnä äidin entisen työkaverin taiteilija Terttu Kivelän paikalla oli jopa kuulijoita.

HUOM. Syksyä varten valmista nasakka vakiovastaus kysymykseen "miksi runoilija kirjoittaa romaanin". Miksi.

Aihe kai hakee muotonsa. En osannut kertoa Syntysanojen tarinaa runoitse. Itse tarinakin liittyy elämänmuutokseen ja uuden minän löytämiseen.

Oli nautinnollista ja raskasta kutoa laajaa verkkoa. Jatkaa ja jatkaa henkilöitä: kuljettaa, syventää, kasvattaa, melodramatisoida (!). Romaania kirjoittaessa Hanna ja Mesi kulkivat mukana, puhuivat päässä ja kirjasin heitä ylös. Revin hiuksia ja valvoin öitä. Ja nyt olen valmis keuhkotautiparantolaan.

En aio jättää runoa, toivon ettei runo jätä. Silti huomaan, että romaani saattaa myös tavallaan imeä runot sisäänsä.

"Mikä runoissa muka on niin hienoa?" Samuli kysyi eilen. Eihän niitä kukaan edes lue. Sain yskänpuuskan. Ja ihan tosissani yritin vastata.

PS. Hyvät lukijat! Syntysanat ilmestyy 28.9. Jos joskus luette sen, kirjoittakaa minulle, mitä siitä ajattelitte. Kuulisin kovin mielelläni. Saa kritisoidakin. Sähköpostiosoitteeni löytyy blogin sivupalkista.

"Writing has been the constancy through which I have reinvented myself after every uprooting."

2011-06-29T05:21:00.000-07:00

"What sort of diary should I like mine to be? Something loose knit, & yet not slovenly, so elastic that it will embrace any thing, solemn, slight or beautiful that comes into my mind. I should like it to resemble some deep old desk, or capacious hold-all, in which one flings a mass of odds & ends without looking them through." (Virginia Woolf, 1919)

Olen pitänyt päiväkirjaa 8-vuotiaasta asti. Nuorena kirjoitin paljon, lasten pikkulapsivuosilta on kesken jääneitä merkintöjä, tällaisia: "Väsyn, rypistyn, harmaannun, kuolen", "Olen uupunut ja pitäisi intoutua erotiikkanovelliin", "Ihmeellinen rauhallinen illanhetki ja olen", "Puurran puurran olen puurtaja. Siivoa työhuone, saa idea Essen kolumniin, muista mitä unohdit, käännä loppuun malawilaiset sadut". "Ilta. Särkyvä olo." Mutta pidän noistakin, ne nostattavat jotain mieleen muistin pohjalta, keskenjääneet huitaisut ovat parempi kuin ei mitään. Työlistoja ja niitten yliviivauksia on vähän väliä, on havaintoja ja kommentteja lapsista, heidän lausahduksiaan, tuokiokuvia kuin pikaisia lyijykynäluonnoksia. Näkyjä hämärän rajamailta, puoliksi unesta.

Nyt ajattelen: vaikka edessä on vain päiväkirja, lakkaan marisemasta ja yritän hakea hyviä lauseita. Päiväkirja houkuttaa löysyyteen, mutta ihanneteksti on Woolfin tapaan väljästi kudottua muttei silti velttoa, vai miten slovenlyn kääntäisi, ei sotkuista, ei hoitamatonta. Irtonaista, mutta läsnäolevaa. Silloin siitä voi joskus poimia lauseen tai sellaisen idun muualle käyttöön, löytää säilyttämisen arvoisen kuvan. "Strive for the greatest simplicity by means of the most intimate observation..."

Päiväkirjan parhaita puolia on se, mistä mm. Marlene Schiwy on kirjoittanut A Voice of Her Own -kirjassa: se paljastaa säälimättä jankutuksen ja toistuvat ajatusmallit, joitten vanki olen. Kun olen niitä aikani kerrannut, ne alkavat syödä itse itseään: kirjoittamisesta tulee meditaatiota, sivu, kaksi päivässä, ohi ja yli nyt sen pikkusieluisen tuskailun, jos sen takaa löytyisi jotain, jos voisin hengittää vapaammin, pudottaa jotain pois.

Ja aina, aina käsin. Päiväkirja alkaa olla ainoita juttuja, joita enää kirjoitan kynä kädessä paperille. Haluan pitää siitä kiinni.

Parole spalancate

2011-06-28T07:30:00.000-07:00

Kun elää, ei kuvaa? Genovan runofestivaaleilta jäi pokkarikameraan muutama hassu kuva, kamera unohtui laukkuun. Muuta jäi talteen paljon. Palautetta runoista, myytyjä kirjoja, uusia tuttavuuksia, vaihdettuja käyntikortteja, sähköpostinvaihtoa, idiksiä tulevasta yhteistyöstä. Nukuin vähän, kuulin runoutta. Festivaali on laaja ja ohjelmaa on kukkurapäin; runoilijavieraat viipyvät kukin paikalla nelisen päivää.

Parole spalancate, words wide open, sanat avoimina. Italiassa puhutaan. Puhutaan. – Mistä on kyse? kysyin vierustoverilta, kun mies salin edessä oli vuodattanut puolisen tuntia taukoja pitämättä, eikä italiani riittänyt pointin tavoittamiseen. Jostain sellaisesta, että "meillä on pitkä ja monivaiheinen menneisyys jota me kaikki kannamme mielissämme, meillä on myös tulevaisuus jota emme kykene ennustamaan, mutta joka meidän on osattava ottaa vastaan. Oli miten oli, menneisyyden ja tulevaisuuden välissä on väistämättä myös tämä päivä, jota me jokainen elämme, hetkestä toiseen, se vaikuttaa meihin ja meillä on mahdollisuus muuttaa sitä..." – Niin, mutta mistä on kyse?

Jollain tapaa kaipaan sitä. Puhumista, lisää puhumista, vaikka keskeneräisinkin lausein, uskallusta sanoa. Virtaa, avoimia sanoja jotka pyydystävät merkityksiä. Ja sitäkin, että Bloomsdayn juhlistamiseksi näyttelijät lukevat kuppiloissa Joycen Odysseusta ääneen, ja vaikka runotilaisuuksia riittää joka illalle yli kahden viikon aikana, niissä tungeksii väkeä.

- Antonio Parenten kääntämä laaja valikoima suomalaista nykyrunoutta on juuri ilmestynyt Italiassa. Antologian nimi on Il limite della neve.

Ääniraitaa

2011-06-06T00:42:00.000-07:00

Kirjalla on musiikkinsa. Syntysanojen soundtrack soi kesäyössä.

"Io che non ho paura

nella notte scura
A fa risse, guerre, scommesse
mille schifezze
Tremo tremo forte fra le tue carezze
Tremo tremo forte fra le tue carezze"

Muistikirjan irtolehtiä

2011-06-06T00:28:00.000-07:00

Etsin viikonloppuna, illalla, päivän laannuttua, hyllystä Duras'n Lol V. Steinia.
Miksi, koska luin Jokapäiväisen elämän, ja kun kävin Tampereella, Jyrki Nisonen luetti minulla Varakonsulin alun:

"Hän kävelee, kirjoittaa Peter Morgan.
Miten paluun voisi välttää? Eksymällä. En osaa. Kyllä sinä opit. Tahtoisin saada eksymisohjeen, Täytyy olla ilman taka-ajatuksia, siinä tilassa ettei tunnista enää tuttujakaan asioita, täytyy suunnata askeleensa kohti karuinta paikkaa taivaanrannalla, kohti tuota aavaa hetkeä, jota tuhannet rinteet halkovat kaikkiin suuntiin, ties miksi."
(suom. Mirja Bolgár)

En löytänyt Lol V. Steinia, Duras'n pikku mielipuolta, hän oli piiloutunut hyllyihin tai karannut. Käteen osui Kristevan Musta aurinko, jota en ole lukenut ainakaan kymmeneen vuoteen. Nulla succede per caso, luin sitä sitten.

"Esteettinen haltioituminen, joka kohoaa ihanteen ja keinotekoisuuden avulla luonnollisen kielen normien ja arkipäivän sosiaalisten sääntöjen tavanomaisen rakentamisen yläpuolelle, saattaa muistuttaa maanista liikettä. Jos haltioituminen jää tälle tasolle, taideteos tulee näkyviin kaikessa valheellisuudessaan: korvikkeena, kopiona tai laskelmointina. Sitä vastoin tekijänsä ja vastaanottajansa elpymisestä huolta pitävä taideteos onnistuu sulattamaan yhteen ehdottamansa keinotekoisen kielen (uuden tyylin, uuden rakenteen, yllättävän kekseliäisyyden) ja sellaisen kaikkivoipaisen minän nimeämättömän levottomuuden, jonka vallitseva sosiaalinen ja kielitieteellinen käyttö jättää hieman surulliseksi tai orvoksi. On ehkä liioiteltua kutsua tällaista fiktiota masennuslääkkeeksi, mutta se on ainakin henkiinjäämistä, henkiin heräämistä..."

(Julia Kristeva, Musta aurinko. Suom. Mika Siimes)

Syntysanat

2011-05-31T12:24:00.000-07:00

Kesä on auennut ja rohjennut kukkaan työhuoneen ikkunan takana, minä olen ruokonnut romaania valmiiksi. Syntysanoihin kannen teki Marjaana Virta. Takakannen tekstit eivät ole lopulliset, mutta kansikuva on, ja iloitsen siitä.

Kirja ilmestyy syyskuussa.

Naiskertojia-sarja Ylen Areenassa

2011-05-30T12:35:00.000-07:00

Tarleena Sammalkorven toimittama Ylen Kirjakerhon Naiskertojia-sarja on Ylen Areenassa kuunneltavana vielä jonkin aikaa. Doris Lessing, Carol Shields, Margaret Atwood... - ja Alice Munro, josta kirjoitin aiemmin. Pääsin keskustelemaan Munrosta Marja-Leena Mikkolan kanssa, antoisaa. Mikkola on lukenut ja tutkinut Munroa jo 1970-luvulta lähtien, joten perspektiiviä riitti.

Otto loikkaa ojan yli

2011-05-29T23:33:00.000-07:00

Otto loikkaa ojan yli kertoo yhdestä rajanylityksestä: siitä, miten pieni poika aloittaa koulun.

Marjo teki kuvat: värejä ja syviä pintoja. Mattapintainen paperi tuntuu hyvältä käteen. Ihailen Marjon taitoa. Teksti on mustia muurahaisia paperilla, kuvat jotain mihin voi hypätä suoraan.

On siis kevät

2011-04-05T05:06:00.000-07:00

Tiedän, että tällaiset ilmoitukset ovat pöhköjä, mutta sanon kuitenkin teille armaille täällä piipahtelijoille, että blogi on tauolla jonkin aikaa (vaikka ei tunnu päässeen edes kunnolla alkuun). Kirjan ja blogin kirjoittaminen ei sovi yhteen, ei minulla. En mahda sille mitään.

Palajan (Sorrentoon) joskus.

En ole koskaan ollut niukkuuden ystävä (suosin rönsyjä, pistokkaita, poikkeiluja, sivupolkuja), mutta joskus on pakko karsia.

Sulakoot lumet ja hälvetköön harmaus.

Voikaa hyvin.

Tässä teille meditaatiomusiikkia: tiibetiläisiä äänimaljoja. Ääni ei ole parhaimmillaan Youtube-videoissa. Oikein käytettynä tiibetiläisten äänimaljojen sointi on todella rentouttavaa ja suggestiivista. Äänimaljoja käytetään mm. ayurvedassa. Ei mitään huuhaata: tuhansia vuosia vanhempaa kuin meidän länsimainen koululääketieteemme.

ALESSANDRO MANNARINO - L'ULTIMO GIORNO DELL'UMANITA'.wmv

2011-03-21T03:49:00.000-07:00

Äiti, tytär ja hellannappulat

2011-03-19T11:18:00.000-07:00

Joskus 90-luvun lopulla Lassilan Anna suositteli minulle Alice Munron kirjoja, ja luin Kerjäläistytön. En tajunnut miten joku voi kirjoittaa niin. Sen jälkeen olen hankkinut kaiken Munrolta suomennetun itselleni ja tilaillut suomentamattomia Amazonilta. Munro on ylittämätön.

Menen ensi viikolla juttelemaan Munrosta radio-ohjelmaan, ja otin novellit hyllystä. Viha, ystävys, rakkaus -kirjan välistä putosi Maria Säntin kirjoittama Hesarin arvostelu. Lainaus: "[Munro] tietää paremmin kuin me itse, keitä me olemme, sillä hän näkee myös, minkälaisessa suuressa kuviossa, missä ajassa, paikassa ja sosiaalisessa verkossa pyristelemme. Lahjomaton katse paljastaa näkymättömän puolen ihmiselosta."

Munro tosiaan kirjoittaa kuin ajattelisi tai hengittäisi. Taituruutta. Ei koskaan yliyrittämisen tai tehdyn makua, vaan niitä lauseita joita päässä liikkuu unen rajamailla, kun mieli on kirjoittavinaan täydellistä tekstiä, jota ei saa talteen.

Pari vuotta sitten ostin Munron tyttären kirjoittaman kirjan "Lives of Mothers and Daughters - Growing up with Alice Munro". Se on mainio näkökulma kirjailijaäitiin. Ristiriitainen. Äärimmäisen kiintoisa, koska tyttären kautta tulee esiin uudenlainen puoli Munrosta. Kun Munro kaksikymppisenä meni naimisiin, hän solahti näppärästi 50-lukulaisiin sukupuolirooleihin. Ei ehkä ihan kivutta kuitenkaan: 1977 julkaistussa Kerjäläistytössä Munro kuvaa naisten salakapinaa roolimalleja kohtaan. Kohtaus tapahtuu muuten synnytyssairaalassa.

"Kaappiensa sisältöä selostanut nainen selitti nyt miten käytti pölynimuriaan. Hän sanoi että oli hyvin tärkeää käyttää kaikkia lisälaitteita, koska jokaisella niistä oli oma tarkoituksensa ja olihan niistä kaikista maksettukin. Monet ihmiset eivät käyttäneet lisälaitteita. Hän kuvaili kuinka imuroi olohuoneensa ikkunaverhot. Joku toinen nainen sanoi yrittäneensä tätä, mutta kangas oli koko ajan takertunut suuttimeen. Kaikkitietävä nainen sanoi niin käyneen siksi, ettei nainen ollut osannut imuroida oikein.
Rose tavoitti Jocelynin katseen kirjan takaa.
– Toivottavasti sinä kiillotat hellannappulat, hän sanoi hiljaa.
– Totta kai, sanoi Jocelyn.
– Kiillotatko joka päivä?
– Kiillotin ennen kahdesti päivässä, mutta nyt kun tämä uusi vauva tuli en tiedä ehdinkö enää.
– Käytätkö sinä jotakin erityistä hellannappulakiilloketta?
– Totta kai. Ja erityisiä hellannappulariepuja, joita saa erikoispakkauksessa.
– Sehän hyvä. Jotkut ihmiset eivät käytä.
– Jotkut ihmiset käyttävät mitä hyvänsä.
– Vanhoja tiskirättejä.
– Vanhoja räkärättejä.
– Vanhaa räkää. "

(suom. Kristiina Rikman)

Kokoontuu

2011-03-19T10:41:00.000-07:00

Koska en ole aikaisemmin kirjoittanut näin pitkää proosaa (puhun syksyllä ilmestyvästä romaanista), olen ollut äimänä, uudessa alussa. Pari itselleni kiintoisaa huomiota. Romaanin kokoontuminen: miksi jossain työvaiheessa alkaa itse syytä tajuamatta hamstrata näennäisesti toisiinsa liittymätöntä luettavaa ja katsottavaa ja kuultavaa, poimia taivaalta ja maasta ja idästä ja lännestä, kun pitäisi keskittää ja keskittyä, vähentää, rajata? Miksi nyt Simon Schaman dokumentteja (olen rakastunut Schamaan), Marion Milnerin psykoanalyyttisiä tapauskertomuksia, lääkärien kokemuksia rajatiedosta, Coetzeen Huonon vuoden päiväkirjaa ja Ian Kellyn Casanovaa... kun mikään ei tunnu aluksi millään lailla liittyvän toisiinsa saati siihen, mitä olen kirjoittamassa. Ja sitten naksahtaa, luetusta alkaa irtoilla osia, ja niitten vaihdellessa paikkaa päässä syntyy idea siihen kohtaan, joka on hiertänyt kauan. Ja että tällainen kokoontumisen prosessi on äärimmäisen tyydyttävä: kuin löytäisi hukassa olleen palan joka vihdoinkin tekee kuvasta kokonaisen. Kokonaisemman.

Toinen ajatus proosan luonteesta. Runo on niin paljon enemmän hallittavissa. Vaikka runokin on liikkeessä koko ajan ja sen täytyy olla ollakseen elossa, se tulee valmiiksi kirjoittaessa. Siis: tulee hetki, jolloin mitään ei enää halua muuttaa. En ole varma, voiko ison tekstimassan kanssa koskaan tulla sellaista hetkeä. Hankala ajatus. Tätä olen tainnut kelailla aiemmin, Al Alvarezin kirjaa siteeratessa, ehkä tässä on lajista toiseen liikkumisen vaikeus. Ja nyt tuli mieleen tämä lainaus Kädellisen päiväkirjasta. Klik, klik, näin toimii mieli.

2011-03-14T03:05:00.000-07:00

Ei, ei, ei.
Ydinvoimaloita rakennetaan maanjäristysherkille alueille, puutteellisin varavoimajärjestelmin, koska energian siirtäminen maksaa. Mieletöntä lyhytnäköisyyttä.

Yölukija miettii sähkökirjoja

2011-03-04T15:45:00.000-08:00

Maadoitun, maa sulaa esiin. Parina viime talvena olen ajatellut, etten jaksa enää yhtään pitkää pimeää pakkaskautta näillä raukoilla rajoilla. Aina voi ajatella.

Havahduin pari viikkoa sitten siihen, että netti pursuaa kirjablogeja, joissa ihmiset jakavat lukukokemuksiaan. Siis olen aiemminkin lukenut muutamaa kirjoihin keskittyvää blogia, kuten tätä ja tätä, mutta niitähän on pilvin pimein ja vaikka minkälaisia. Lukeminen ei ole nettiaikakaudella yksinäinen harrastus. Jos ehtisin, loisin sivupersoonan, joka perustaisi kirjablogin ja keskustelisi.

Sain reilu tunti sitten (kello on yksi yöllä - pitkät ajat menin varhain nukkumaan) loppuun Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon (Godardin leffasta huolimatta nimi ei jää millään mieleen). Sulateltuani sitä (nyt tekee mieli aloittaa se uudestaan) luen Pirkko Lindbergin Hotelli Kaipauksen. Tai ehkä kuitenkin Jan Kjærstadin Viettelijän? Molemmat ovat järkäleitä, joitten kuljettaminen mukana kassissa saa harkitsemaan sähkökirjojen lukulaitteen ("vain 241 grammaa") hankkimista. Kohta, pian... muttei vielä. En ole perehtynyt sähkökirjatarjontaan. Mutta ennen kaikkea: lukemisen nautinto on niin paljon kirjojen pitelyä, sivujen kääntelyä, että sähkökirjan lukeminen olisi väkisin korviketoimintaa. Tarvitsenko sitä? En, mutta tarvitsen tunnetta kuulumisesta kirjanlukemisen perinteeseen. On ihminen ja kirja, kahvikuppi, ehkä silmälasit, ehkä kynä merkintöjen tekemistä varten – on tästä menneeseen vievä jono ihmisiä, joilla on edessään kirja, kuppi, ehkä kynä... Olen osa lukijoitten heimoa. (Pascal Mercier kirjoittaa Yöjunassa Lissaboniin, ettei ole suurempaa eroa kahden ihmisen välillä kuin se, onko lukija vai eikö ole.) Ajattelen, että sähkökirjan lukijana olisin jotain toista, uutta heimoa. Ehkä olen väärässä, ehkä sisältö on oleellisempi kuin kirjan muoto.

Silti, kun ruudun ääressä kirjoittaa työpäivät ja/tai -illat, on lievästi ahdistava ajatus että menisi sähkökirjan kanssa sänkyyn. Swärdin kirjassa kuvataan muuten hienosti lukemista parissakin kohtaa: tytär alkaa lukea koska äitikin lukee – tytär makaa öisin äidin vieressä sängyssä, lämmittää jalkojaan äidin paljaita pohkeita vasten, mutta äiti on uppoutunut kirjaan, on jossain kaukana. Lukeminen näyttää äidin tekemänä houkuttavalta, tytär haluaa samaa.

Blogitekstistä tulee voivuttavan pitkä, mutten malta olla lainaamatta tähän Swärd-katkelmaa, jossa Lo, päähenkilö, kuvaa lukemistaan ja mustasukkaisuutta, jota se Lukasissa aiheuttaa. Swärd kirjoittaa läheltä, teksti on kaikkea muuta kuin kuivaa, ääni tulee korvan juuresta. Kirja on jotenkin orgaaninen kokonaisuus, yhtaikaa lavea, levittäytyvä ja tarkoituksenmukainen.

"Lapsuus meni menojaan eikä jättänyt muita jälkiä kuin joitain auringon haalistamia kaipuun pistoja. Aloin lukea sellaisia kirjoja kuin Tervetuloa, ikävä, luin mitä tahansa mitä satuin löytämään äidin kirjahyllystä. Hän oli varmaankin menettänyt uskonsa lukemiseen joskus nuoruudessaan, sillä kaikki hänen kirjansa olivat siltä ajalta. Paljastavien päiväkirjojen puutteessa romaaneista tuli minulle ainoa keino kurkistaa hänen menneisyyteensä, nähdä pilkahdus samoista maisemista jotka hänenkin oli täytynyt nähdä. Kun avasin kirjat ja uppouduin niihin, haistoin pinjat, amerikkalaiset esikaupungit ja tyhjät ranskalaiset kahvilat. Lukas tuli mustasukkaiseksi. Kirjat tekivät minusta tavoittamattoman, vaikka makasinkin hänen vieressään sängyssä. Hän näki että katosin jonnekin, mutta ei ymmärtänyt minne – vielä vähemmän miksi. Romaaneja? Mitä vikaa tässä maailmassa muka oli, maailmassa jossa hän oli, jossa hän odotti. Hän odotti minua, halusinpa tai en, sytytti uuden savukkeen joka kerta kun käänsin sivua, puhalsi savun kirjan sivuille, katsoi minua."

(Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon, s.151. Suom. Katriina Huttunen)

work in progress

2011-03-04T14:02:00.000-08:00

Se työnsi kirjeen oven alta. Kirjoittaa kevättä, mitä siinä kirjoittaa, valoa, portteja Rothkon tauluista, ennen kuin pohjan savi nousi kohti. – Oliko se New York. Aurinko puri olkavarteen, pääsi kaula-aukosta sisään.

– Suu oli täynnä lunta, sanon siinä kuppilassa, katselen ohikulkijoita, nuo osaavat elää, katumelu nielee sanat. Pöytään nojaa soittaja ja pyytää lanttia, kaadan kukkaron hikiseen kouraan, en minä näillä enää mitään tee. Kolikoitten seassa avain oveen, jonka taakse uneksin valon. Ai tämä? En tiedä mihin se sopii.

Valon talon työhuone pimenee, yö puskee otsaan, painaa lantion lantiota vasten. Tässä on käsikirjoitus, käsi, kirjoitus, silmillä takkuinen tukka, seinään nuollut kirjeet ja valokuvat, valitse ruusu, valitse minut, Teresa, Sien, likainen rakastettu multaa kynsien alla, "what is it about this woman", Van Goghin suuhun tungettu auringonkukankeltainen maali (hän oksentaa sen hullujenhuoneen lattialle ja katsoo silmieni tasalta silmiin), Picasson härät ja hikeä höyryävä minä, minä, merelle tuijottava yksinäinen nainen, oliko hänellä nimeä. Huone pienenee ja särkevän hitaasti sanat syntymämerkit painuvat näkyviin, on se kai vastaus, palautan kirjeen oven alta.

2011-01-27T23:45:00.001-08:00

VINTTI 1

Silloin tällöin myös tällaista vähemmän tunnettua runoilijaa

pyydetään pienessä seurueessa tai jollekin kahdestaankin

improvisoimaan runo.

Nykyisin kun joku kysyy minulta mielensä laitaa

vastaan kysymällä

Mitä esineitä pidätte vintissänne?

Ja mitäkö meillä?

Ensin siellä oli tyhjiä pahvilaatikoita

seuraavaa muuttopakkaamista varten;

nyt heitimme nekin menemään.

Kun nyt, nytkin lukijat toivovat runoa

on jokaisella runo siinä että

onko vintissä kesällä sukset ja talvella kesäkamppeita

vai mitä siellä oikein on:

unohtamisen väärttiä

vai sellaista minkä tahtoo vanhempana nähdä uudestaan.

Ja tunnustus: vintti on meillä nyt tuollainen

mutta huoneiston komeroista pursuu ja pursuu.

(Maila Pylkkönen: Marjamiesnaisen muistiinpanoja, Otava 1975)

Seitsemän

2011-01-25T22:01:00.000-08:00

Sain Marikilta tunnustuksen. Ja sitten vielä Katjalta. Kiitos! Lämmittää mieltä. Valon talo on nitisevä, pikkuhiljaa rakenteilla oleva mökki. En tiedä, mitä tästä on tulossa.

Mukana kulkee pyyntö kertoa itsestään seitsemän asiaa. Vaikeaa. "Which I is I?" Yritetään.

1. Juon joka aamu sekä kahvia että teetä. Joskus illalla nukkumaan mennessä ajattelen: ihanaa, aamulla saa taas kahvia. Juon maitokahvin, sitten hauduttelen teetä. Juon teetä pitkin päivää töitä tehdessä: pu-erh-teetä, maté-teetä, lapsangia, sergejeffin venäläistä, vihreää gunpowderia, matchaa, mitä milloinkin.

2. Olen onnistunut kehittämään liikuntariippuvuuden, korpeaa suunnattomasti jos menee useampi päivä niin, etten ehdi salille. Läskistyn ja veltostun alta aikayksikön, niskaa alkaa särkeä. Ohjatuissa jumpissa nautin, kun joku toinen sanoo, mitä pitää tehdä, eikä tarvitse kuin seurata käskyjä. Lomaa vastuusta, oman pään kela hellittää. Pidän myös hiihtämisestä, siinä tulee hiki. Ja aion aloittaa avantouinnin. Tiedän, että se sopii minulle.

3. Himoitsen työtä ja kirjoittamista. Voin parhaiten, kun päivärytmi on säännöllinen ja saan kirjoitettua.

4. Olin nuorempana psykoanalyysifriikki ja tulkitsin kaikkea sen kautta. Nykyisin näen laajemmin, mutta jotkut peruslähtökohdat, jotka varmaan näkyvät myös tavassani kasvattaa lapsia, pysyvät. Mitkä? No vaikka se, etten usko että järjellä voidaan viime kädessä hallita asioita. Tai torjutun painon ajatteleminen, sen, miten tiedostamattomaan painettu asia voi alkaa hallita elämää ja ohjailla ihmistä. Peruskauraa siis. Lasten kanssa yritän puhua asioita auki. Rakastan sitä, että lapset kertovat unistaan.

5. Laskeskelin äsken, että Tammen keltaisen kirjaston lukeminen läpi (nykyisessä laajuudessaan) kestäisi yhden kirjan viikkovauhdilla vajaat kahdeksan vuotta.

6. Olen paljon kotona, ja varmaan siksi kaipaan matkoille. Nuorena reissasin paljon, yleensä yksin. Reilasin KVT:n työleireille ainakin kuutena kesänä. Pidän edelleen yhteyttä joihinkin ystäviin noilta ajoilta.

7. Tuntuu ihmeeltä, että olen saanut tämän perheen, ja että muutenkin tunnen niin paljon hyviä, sydäntäsärkevän ihania ihmisiä. Nuorena olin vetäytyvä, olin rannallaseisoja ja kirjoihin uppoutuja, ihmisten kanssa oleminen oli vaikeaa, käännyin kannoillani ja häivyin omiin oloihini. Olen kiitollinen, että olen kuitenkin tullut tempaistuksi mukaan elämän virtaan.

Tunnustus eteenpäin seitsemälle blogille? Täytyy tunnustaa, että en seuraa kovin monia. Työhuoneen koneella ei ole edes nettiyhteyttä, mikä on kirjoittamisen kannalta erittäin hyvä, minulle, helposti koukuttuvalle. Tässä on muutama hyvä blogi, joita käyn lukemassa silloin tällöin.

Aaltopahvia

Lastenkirjahylly

Anna O. kävi täällä

Kädellisen päiväkirja

FELLINI - ROMA (alvaro vitali e il gatto morto)

2011-01-23T12:54:00.000-08:00

Tilaus

2011-01-23T05:08:00.000-08:00

"Dark,dark my light, and darker my desire.
My soul, like some heat-maddened summer fly,
Keeps buzzing at the sill. Which I is I?"

Suomennan tätä, pidän jo sanastakin. Suomenna, suomenna.
Tein tilausrunojakin. Lehteen pyydettiin.

Maailmankaikkeus, tilaa minulta. Pitää olla tilaus.

Silmänruoan nälkä

2011-01-19T21:19:00.000-08:00

Kulutan koko ajan kuvia ja musiikkia, muuten kuppi tyhjenee: ajatukset, tai ennemminkin tunteet kapeutuvat, näkökenttä kutistuu reunoilta ja putkinäkö uhkaa.

Muumimamma suti majakan seinälle ruusupuutarhan ja kiipesi sinne. Minä selaan kuvateoksia, jos en pääse taidenäyttelyihin. Työpöydällä on pari, lattialla kasassa lisää. Pidän elävien pintojen katsomisesta, ja koskemisesta tottakai, mutta myös paperin tunnusta. Ajatukset seilaavat, voin ajatella jotain muuta kuin kuvaa, tai tuijotan vain viivoja ja värejä pää tyhjänä, annan kuvien kulkea.

Rakastan tehdä töitä lastenkirjojen kuvittajien kanssa, sitä, että pääsen seuraamaan kuvien syntymistä läheltä tai kauempaa. En tajua miten jotkut osaavat. Anne Vaskon (ent. Peltola) kanssa tehtiin jokin aika sitten kouluvierailureissu Outokumpuun, junamatkalla aivomyrskyttiin seuraava kirja melkein tekemistä vaille valmiiksi. Marjo Nygårdin kanssa meiltä tulee Kirjapajalta toinen kirja ensi syksynä, Marjon kuvat ovat minulla täällä – katselen niitä ja uin unessa ja sadussa ja veden väreissä.

Uusimpana: Kissanpissa on tulossa. Annastiina Syväjärven kuvitus on huima. (Kuvien ja musiikin kuvailemisessa sanoista ei ole mihinkään.) Kuopus selaa täällä vedoksia, bongailee pottaa, minä sitä possuäitiä joka tuo mieleen omakuvan jostain elämänvaiheesta.

Tammikuu

2011-01-18T04:52:00.000-08:00

Tammikuun nimi tulee ruotsin sanasta stam, se tarkoittaa napaa, akselia, keskipuuta. Tammikuu jakaa talviajan kahtia. Vuosi kieppuu sen akselin ympärillä.

Tammikuu on kyllä ihmeellinen kuukausi joka vuosi, minulle siis.
Kaikki kolme lasta ovat syntyneet tammikuussa, ja kaiken synttärihurlumhein alla on sakeita muistoja.

Sakkaa: synnytykset, ja ne jostain toisesta todellisuudesta olevat viikot vastasyntyneen kanssa. Kaupungilla huomaan odottavat äidit ja pikkuvauvat, hajaantuvat unensekaiset ilmeet, maidosta kastuneet puserot, untuvaisen päälaen, etusormen ympärille puristuneen pienen käden. Muistan poissaolon ulkomaailmasta ja kokonaisen läsnäolon sisämaailmassa, ruumis muistaa paremmin kuin mieli. Jonain iltana luen päiväkirjamerkintöjä ja synnytyskertomuksia, yritän tajuta että kaikki se tapahtui minulle ja meille.
Nyt ollaan jo muualla. Ja taas vaihtuu vuosiluku, ja taas lapset ovat vuoden vanhempia.

Kuun alussa esikoinen täytti yhdeksän ja halusi syntymäpäivän iltana hiihtämään, siis kahdestaan kanssani. Oli samanlainen pimeä pakkasilta kuin silloin yhdeksän vuotta sitten, putoili lunta. Vatsan päälle nostettiin kinainen, karjuva, kuuma, täydellinen vauva, nyt se sivakoi tässä ja puhuu Philipp Lahmista ja kavereistaan.

Tammikuihin pakkautuu niin paljon, että elämä on tiivistettyä, liian vahvaa sellaisenaan.

Tässä tammikuussa olin, olimme, Roomassa (Roomaan kannattaa matkustaa tammikuussa) kun kustannustoimittaja soitti: kirja voi ilmestyä ensi syksynä. Kirja on proosaa, minulle uutta, olen tammikuisen hauras ja auki, päätän riipiä nopeita blogimerkintöjä kirjoittamisen lomassa. Kaikki mitä tässä kuussa vyöryy vastaan ja sataa päälle, liittyy näköjään tähän tarinaan.

"A certain permission to be human..."

2011-01-15T13:34:00.000-08:00

"Whenever I go anywhere but Italy for a vacation, I always feel as if I had made a mistake. All too often I have changed my plans and left – from a ski resort in the French Alps, a mountain town in Switzerland, a country house in Provence – to get to Italy as soon as possible. Once across the border I can breathe again. Why bother to go anywhere, I think in those first ecstatic moments of reentry, but Italy?

What do we find in Italy that can be found nowhere else? I believe it is a certain permission to be human that other countries lost long ago. Not only is Italy one of the few places left where fantasy runs unfettered as Luigi Barzini said in The Italians, " even instruments of precision like speedometers and clocks are made to lie in Italy for your happiness", it is also one of the few places that tolerate human nature with all its faults. Italy is the past, but it is also the future. It is pagan, but it is also Christian and Jewish. It is grand and tawdry, imperishable and decayed. Italy has seen marauding armies, Fascists and Communists, fashions and fripperies come and go. And it is still, for all its layers of musty history, a place that enhances the existence, burnishes the moment..."

(Erica Jong, "My Italy")

Italiasta niin kuin ihmisestä muutenkin tekee rakastettavan rikas epätäydellisyys: on tilaa liikkua ja kääntyillä ja peilata kaikkia puoliaan. Kaiken ylle leviää armahtava, salliva nauru. Kun perspektiivi on tämä, miksi hermoilla pikkuasioista?

Luen, mitä Eleanor Clark kirjoittaa Rooman suihkulähteistä: ne ovat suoraan unista, samalla lailla groteskeja ja absurdeja, ne ovat nerokkaita taideteoksia ja samalla osa jokapäiväistä elämää toreilla, talojen seinissä, pihoilla; koirat juovat suihkulähteistä, niissä huuhtaistaan kädet, jokainen pistää sormensa niihin kuin omiin uniinsa. Clark kirjoittaa, että sama koskee kirkkoja: "niissä kaikki on ruumiillista ja lähellä, Jumala ei katoa ylös goottilaisiin varjoihinsa vaan häntä voi koskea ja haistaa ja hyväillä, hänet saa kainaloonsa. Anglosaksi, joka etsii ranskalaisia katedraaleja, tuntee itsensä uhatuksi kuin sokeripala teekupissa."

PS. Toivon, että Valon talossa heräillään pikkuhiljaa liikuskelemaan, edes pienesti. Olen ollut tiiviisti kiinni kirjoittamisessa ja sammutellut täällä lamppuja, että voisin keskittyä. Kevät tulee, valo lisääntyy.

PPS. Kotuksen sivuilla on hyviä blogikirjoituksia, suosikkejani ovat Ranya Paasosen kuukausittaiset, hienot tekstit. Ja Olli Löytty kirjoittaa kirjailijoiden blogeista täällä.

Valon päivänä

2011-01-02T21:30:00.000-08:00

"Ole säännöllinen ja järjestelmällinen elämässäsi, jotta voit olla raaka ja omapäinen työssäsi", sanoi Flaubert. Tästä saan muotoiltua yhden monista uudenvuodenlupauksista.

Valon talossa rakastetaan uusia alkuja ja tehdään läjäpäin hyviä päätöksiä vuoden vaihtuessa. Joskus niitä toteutuukin.
Sanoipa Flaubert kuulemma myös: "Taiteilijat, jotka etsivät täydellisyyttä kaikessa, eivät saavuta sitä missään."

Antoisaa & inhimillistä uutta vuotta.

2010-12-08T22:14:00.000-08:00

Blogi hiljenee hetkeksi.
Kaunista joulun aikaa ja vuodenvaihdetta.

(Kuva: Andrea Mantegnan Madonna ja nukkuva lapsi.)

...aina on lumen kajoa...

2010-12-06T04:38:00.000-08:00

Eeva-Liisa Manner -seura juhlii vuosittain Mannerin syntymäpäivää. Se on 5.12. Siihen liittyi myös lauantainen tilaisuus. Olin ravistunut Anna-Mari Kähärän säveltämistä Mannerin runoista, joita Janne Marja-Aho lauloi. Heti levylle! Katsomon pimeässä H. (kirjoittajakurssilaiseni, joka on lukenut Mannerin valitut koirankorville) nykäisi minua hihasta ja henkäisi, kun laulu alkoi: "Tämä!"

"Jos on totta, että kun lähden

minun ei tarvitse lähteä yksin,

että tulet mukaan, ajat toista hevosta,

sitä jonka karva kiiltää kuun valossa maan värinen

(itsekin puoleksi maata, tuulta puolet)..."

Ei tämän enempää, olen lapioinut tuntitolkulla ja silti Valon talo on hukkumassa lumeen ja työhuoneen metsänpuoleinen ikkuna puoliväliin peitossa, koko ajan pyryttää lisää. Seison vyötäisiä myöten kinoksessa. Tekee mieli kaivaa kieppi ja painua sinne maha täynnä kuusenneulasia & laulaen Maamme-laulua. Mutta vieressäni pyydetään nyt liimaa, saksia ja värikyniä.
Ci sentiamo. Jos minusta ei kuulu, hautauduin hankeen.

"Unettomana kuin meri kuuntelen aamujen heräämistä"

2010-12-02T02:23:00.000-08:00

Selvisi, että olen ollut jossain edellisessä elämässä venetsialainen. Suuntavaistoni ei ole kaksinen, mutta kahlailin keskustan kapeilla kujilla eksymättä, kulman putiikista ostetut kumisaappaat (acqua alta!) jalassa. Istuin kirjoituspöydän ääressä jalat polvia myöten märkinä, pisaroita läppärin ruudulla, nukahdin iltaisin kanaalin seinämiä vasten loiskivan veden ääneen. Join vettä ja proseccoa. Söin kampasimpukoita ja mustekalaa. Tulin piripintaan täyteen tarinaa.

Suomeen palatessa pakkasta oli miinus kahdeksantoista.

---

Erästä esitystä varten luen taas Mannerin Orfisia lauluja. Kaksikymppisenä kopioin siitä säkeitä päiväkirjaan pyöreällä, rullaavalla käsialalla, jota en enää tunnista omakseni. "Jos tämä kielen vamma teki minusta akrobaatin,/ vammaako kiittäisin? / Vai rohkeutta? Vai julkeita köysiänne? / Vai itsekö ehkä tuo kuilu olinkin?"

Parnassossa v. 1957 Manner muuten kirjoittaa lyriikan modernismista: "Uusi muoto, semmoisena kuin sen ymmärrän, edellyttää lukijalta aktiivista sekaantumista, älyn osanottoa runon liikkeeseen. (--) Olen nuoruudessani eksynyt moneen kertaan eliotlaiseen sumuun – ja ajatellut, että vika on runoissa, ei minussa. Sittemmin olen tavannut paljon uusia esineitä muuttuvissa valaistussuhteissa, ja se on ollut aina elämys, seikkailu. Moderni ilmaisu on merkinnyt minulle lähinnä luopumista minäkohtaisesta lyyrillisyydestä ja uusien näkökulmien voittamista.”

Huvittaa, että suurinpiirtein samoin sanoin voitaisiin nyt vastustaa modernistista runoilmaisua.

PS. Antonio Parenten italiannoksia suomalaisesta nykyrunoudesta ilmestyi juuri Hebenon-lehden (= muhkea 200-sivuinen kirja) uusimmassa numerossa.

"Olemisemme laajassa siirtomaassa on monenlaisia ihmisiä..."

2010-11-22T00:58:00.000-08:00

Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin -romaani on yksi parhaita vähään aikaan lukemiani kirjoja. Siinä on myös kaksi minulle rakkaaksi tullutta mottoa, toinen Montaignen Esseistä, toinen Pessoalta. Kummassakin puhutaan siitä, miten "monia, useita, itsemme kerrannaisia" (Pessoa) me kaikki olemme. Meillä on monta minää, "et se trouve autant de difference de nous à mesmes, que de nous à autruy" (ero meidän ja oman itsemme välillä on yhtä suuri kuin meidän ja muiden välillä).

Näitä Mercier käsittelee kirjassaan, josta lumoudun tietysti, koska olen miettinyt samansuuntaisia. Mikä näistä sekalaisista rooleista on oikea minuus, ydin? Vai onko minuus se koko täkki, jossa yksittäinen kangaspala ei riitä mihinkään (eläköön aina pätevät räsymatto- ja tilkkutäkkimetaforat)? Miksi tekee mieli tehdä "ihmiskokeita" itsellään, testata miten pitkälle voi venyä?

Pessoan heteronyymit huimasivat jo opiskeluaikoina, ajatus niistä oli niin vapauttava. Ettei olisikaan lukittu minuuteensa, sen määrittelyihin. Proosassakin houkuttaa mahdollisuus päästä erilaisten hahmojen nahkoihin. "Kaikki henkilöni ovat minua, muttei kukaan kokonaan", en muista kuka tämän sanoi.

Ja kun teen matkan, jonka tarinan henkilö tekee, oma olemiseni laajenee. Seuraan merkkejä, jotka kertovat, että kaiken takana on suunnitelma ja mielekkyys, kuten tarinassa on, mutta elämässä ei, ellei sitä rakentele itse.

Uusia lukuja ja puhdasta lunta

2010-11-20T17:29:00.000-08:00

Päivät töitä, uusia lukuja, vanhoja kirjeitä, hiutunutta lyijykynäkäsialaa vuodelta 1929, tunnit loppuvat aina kesken. Iltaisin sulkeudutaan kotiin, haudutetaan lehmuksenkukkaa ja kadonneita aikoja, ollaan onnellisia että meillä on katto pään päällä. Tilkitään villasukilla raot, joista vetää. Luitten kolotuksen ja kasvukipujen päälle kääritään lämmintä ja hierotaan ne pois. Painellaan virheet villaisella, huh, kamala juttu, ens kerralla paremmin. Kun herätään sunnuntaihin, piha on puhdas, oksilla pumpulia, kiivetään lasten kanssa mäkeä ylös ja lasketaan pulkalla alas.

***
Tätä luin viime yönä, Al Alvarez risteilee proosasta runoon:

"As someone who writes prose for living and poems when I get lucky, I assure you that the two activities are curiously different. No matter how many times you rewrite prose or how easily it seems to read when you are done with it, prose is never quite finished. There is always a word ill-chosen or out of place, a repetition that you missed, an adjective that could be cut, a comma that should have been a semicolon – something to set your teeth on edge when you reread it later in cold print. Poems don't work like that. They are as intricate as the giant locks on a blank vault: each one of the dozens of tumblers has to click into place before the door will swing open. A poem, I mean, isn't finished until every word is precisely weighted and precisely placed, and if the poet is serious, he knows, to his sorrow, when he has it wrong at it won't let him rest. Once he's got it right, however, he knows with equal certainty that there is nothing more to be done; he has produced something that, for the time being, is as near perfect as he can make it. And that is a satisfaction worth sweating for. "In the strange faculty of doing certain things irrelevant to life", wrote Paul Valery, "with as much care, passion as persistence as if one's life depended on them... there we find what is called 'living.'" (Al Alvarez: The Writer's Voice)

PS. "In the strange faculty of doing certain things irrelevant to life"-- jotain elämälle relevanttiakin: tässä on hyvä, isolle joukolle riittävä porkkanakakun ohje.

Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma

2010-11-09T23:18:00.001-08:00

2010-11-06T06:15:00.000-07:00

Pyhäinpäivä. Soitan näitä ja ajattelen vaaria (1915 - 2009) ja mummua (1918 - 2009). Vaarin kuolemasta tulee kohta vuosi, mummu siirtyi tuonilmaisiin (kuten opin Vienan-reissulla sanomaan) keväällä.

He menivät naimisiin Konevitsan saarella, Laatokalla, pari viikkoa ennen talvisodan päättymistä.

Menneitä on ikävä.

2010-11-05T17:01:00.000-07:00

"soi vienosti murheeni soitto,
soi hellästi kaihoni, soi,
mut hellimmin helise hälle,
joka murheen mun rintaani toi"

aarre

2010-10-26T05:20:00.000-07:00

On kesken niin hyvä kirja, etten voi puhua siitä. Olen mustasukkainen, piilottelen kirjaa, haluaisin lukea joka hetki, tuskailen kun en pysty. Kun teen töitä, kirja on pöydänkulmalla, siirrän sen kauemmas, sänkyyn, tyynyn viereen, se on liian kovaääninen tässä. Tai ei, se ei ole meluisaa tyyppiä, mutta sen sinnikäs puhe vangitsee. Kuuntelen lasten juttuja, vilkuilen sivusilmällä kirjaa. Lähden tapaamiseen, otan kirjan mukaan, se on järkäle ja painaa paljon, haluan lukea sitä bussissa, muistaa etten ole yksin. Kun kävelen kadulla, työnnän käden laukkuun ja puristan kirjaa. Puhutaan kirjoista, kerron niistä muista mutta tästä en hiiskahda, tämän pidän itselläni kuin vastarakastunut, koko ajan kuulen sen lauseita päässä. Ehkei kukaan muu huomaa tämän ihanuutta, ehkä olen ainut joka löytää aarteen, näkee oikein.

yötyö päivätyö

2010-10-17T22:01:00.000-07:00

...herään lisäilemään viivoja ja jotain marginaaleissa kiemuroivaa lausetta, se mutkii ja kieppuu ja loikkaa tyhjän kohdan yli ja kääntyy ja kaartuu ja painuu melkein paperin läpi ja yölampun valossa se näyttää lapsen ääriviivoilta. Muistikirja putoaa lattialle sängyn viereen, sammutan lampun ja joku nousee kansien välistä, ravistelee kirjainsotkua yltään ja ryömii nelinkontin uneeni vai nukunko edes, tunkee peiton alle, puskee naamaa olkaan, kietoo kädet kaulaan.

In un giorno di pioggia

2010-10-12T01:29:00.001-07:00

Mitä ikkunoista näkyy, mihin ovesta pääsee

2010-10-05T23:24:00.000-07:00

Napa napaa vasten oman keskeneräisyyden kanssa, joka aamu.

"Muistin aamulla lukemani lehtijutun. Avaruudesta oli löydetty iso tyhjä kohta, aavikko. Jutussa sanottiin, että avaruus on eräänlaista vaahtoa, että galaksit ovat kuin kuplia, joitten reunoilla on ainetta ja keskellä tyhjää. Minä ja se poika siinä Citymarketin käytävällä, yhden sellaisen hauraan kuplan reunalla. Samaa avaruuden aaltoa, se poika ja minä. Ajattelin, tai ei se ollut ajatus, se oli tietoa, joka läpäisi minut äkillisesti: Jos tämä kaikki mikä on, on jotain niin haurasta ja muuttuvaa kuin meren vaahto, niin miksi minä tuntisin itseni liian heikoksi ja mitättömäksi tähän elämään? Miksi minun pitäisi yrittää olla yhtään vahvempi tai enemmän kuin olen?"
(Anna Krogerus: Kuin ensimmäistä päivää)

(Kuvat Vuokkiniemeltä ja Haikolasta.)

Vuokkiniemi- Uhtua - Haikola 24.-27.9.

2010-10-05T13:58:00.000-07:00

Vienan-Karjalaan mennessään liikkuu paitsi tilassa, myös ajassa.

Turmeltumattomuus. Kudottuna kuluneen tai menetetyn sekaan. Mahdollisuudet, ja kadonnut, pois liukunut, tuonilmaisiin siirtynyt. Pistelevä kerä toivoa ja pettymystä. Kun mikään ei ole simppeliä menneisyyden kerrosten päällä seistessä, ja silti tai siksi on paljon naurua, ihmiset tulevat lähelle. Kukaan ei laula niin kuin karjalaiset naiset. Tekee mieli vain kuunnella. Painaa korva Haikolan kalmistossa kasvavan 450-vuotiaan männyn kaarnaa vasten. Kädet eivät riitä ympäri.

Kirjoitan matkasta Hiidenkiveen, ensi vuoden ensimmäiseen numeroon [edit: toiseen numeroon!]. Jyrki Nisosen kuvia tulee jutun yhteyteen. Alla omia otoksia, muutamia sadoista.

Vuokkiniemen maisemaa

Vuokkiniemen Marttojen näytelmä

Vuokkiniemen Martat laulavat

Vera Kieleväisen kotitalo

Näkymä makuukamarin ikkunasta Vuokkiniemessä

Vuokkiniemen tsasouna

Vera Kieleväinen ja Ville Hytönen

Kirjailija Ortjo Stepanovin haudalla Haikolassa

Tsaijua, tsaijua.

Näkymiä matkan varrelta

Haikolassa sää oli kirkas ja kirpeä

Tämä vielä Vuokkiniemestä, kesällä tuonilmaisiin siirtyneen runonlaulaja Santra Remsujevan kotitalo.

Tsaijua Uhtuan kirjastolla

Haikolan raitilla

Matkanteko oli rytyytystä kuoppaisilla teillä.

Haikolan näkymää

Runotilaisuus Ortjo Stepanovin tuvassa, Haikolassa. Mukana Miihkali, Ortjon poika, myös runoilija.

Ispirazione

2010-09-14T23:00:00.000-07:00

Löysin laatikkoa siivotessa keskimmäisen runot viime talvelta.
Hän saneli ne innostuneena, tuijotti kirjan kuvaa ja keksi sana sanalta. Rakastan näitä.

Metsässä maailma muuttuu kuin meri
maidossa taas kuin kuu.
Kuussa kuin kultainen korkki,
korkissa korttelin mortti,
mortin sisällä
maito muuttuu mansikaksi.

Ja toinen:

Ryysään reilusti ruskeaa rohtoa,
ruskeasta rohdosta rallia tehdään,
rallia ajetaan hienoin autoin,
muttei tiparaa maitoon laitaan,
laidasta liuskaksi lätyksi.

Laiturilla

2010-09-11T23:16:00.000-07:00

Syyskuun lopulla matkustan Vienan-Karjalaan, Vuokkiniemelle, Uhtualle, PENin naiskirjailijakomitean hyvällä porukalla, Juminkeon kutsumana, yöjunalla halki Suomen, ja siitä eteenpäin. Odotan kohtaamisia. Ja ajatusten vaihtumista ja muuttumista. Ja.. no, odotan Vienan-Karjalassa käyntiä kuin johonkin omaan näkyyni hulahtamista. (Todellisuus on toista.)

Nyt kaikkea on kukkurapäin, en ole päivisin ehtinyt ajatella matkaa – mutta iltaisin, kun vajoan uneen, laskeudun joltain sumuiselta laiturilta ruuheen ja lähden sauvomaan pitkällä puisella sauvoimella. Sumu kostuttaa posket ja tukan, jonka suojaksi olen kietaissut liinan, paljaat jalat painuvat ruuhen märkää puupohjaa vasten ja sauvon ja melon, kauemmas rannasta ja pois ja rajan yli, rannan äänet eivät kuulu enää, kuuluu jotain muuta. (Saa nähdä, ovatko Viena-unet reissun jälkeen yhtä arkkityyppisiä.)

Aion kuunnella. Olen sopinut kirjoittavani Hiidenkiveen juttua matkasta, pohjana ajatus kääntämisestä – miten koettua, muistettua ja unohtunutta voi ylipäätään tavoittaa, kääntää puhutuksi kieleksi? Tai: mitä edellytyksiä meillä on ymmärtää toisiamme, ja miten? (Ja toivottavasti matkalla nämä abstraktit aatokset keräävät lihaa luittensa ympärille.)

---

Aiheesta toiseen:
pakko laittaa tännekin linkki Hesarin juttuun Pakistanin tulvista. Hitaasti etenevä katastrofi ei saa julkisuutta samalla tapaa kuin äkilliset mullistukset. Neljän miljoonan kodittomaksi joutuneen joukossa on paljon lapsia. Jutussa on yhteys myös avustustileille, on pakko uskoa ja toivoa, että apu menee perille, kun ei muuhun pysty. Suosin Kirkon Ulkomaanapua.

2010-09-07T04:28:00.000-07:00

(muunnelma teemasta)

Käsi oli sokea haroi mustaa poimi kellarin hyllyltä

kuhmuisia talviomenoita, pakkasta ja routamultaa.

Tikkaat ylös valoon, joku hengittää korvaan,

vuosi väsyy ja kaatuu kumoon, no jatketaan vaan

matkaa, silmiä kirvelee, en halunnut nähdä näin

tarkkaan, juoda moneen kertaan liimatusta

mukista viiniä, mutta aina se maistuu

vereltä hieltä syksyn yöltä ja sinulta

Omenahyve et cetera

2010-09-05T08:39:00.000-07:00

Syys ja sunnuntai. Ovi on auki ja lapsia tulee ja menee, pihalla pelataan palloa ja olohuoneessa on majaleikki.
Ei saa alkaa ajatella talvea, pitkiä pimeitä ja paljaita puita. Syyskuu on hyvä kuu. Jos unohtaa marraskuun ja joulukuun, joita se raahaa perässään.

Keskityn tekstiin nyt. Se kulkee, kun helle on viimein ohi. Auttaako blogi pitämään virtaa liikkeessä, vaikka pihtailen täällä? En voi kertoa mitä mietin, tekeillä oleva kirja on sika ja syö kaiken, Matti Pulkkista mukaillakseni.

Kirjapinot kasvavat työhuoneen lattialla. Olen kuullut, että jotkut eivät voi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, kun kirjoittavat omaa, painajaismainen ajatus. Minä luen, haen kirjoista keskustelua. Ääneen puhuminen voi olla kirjoittamiselle vain haitaksi.

Eilen tulin kotiin Unenpäästäjä Florianin julkistusjuhlista mukanani sylys Avaimen hyviä kirjoja. Aloitin Krisztina Tóthin Viivakoodia kotimatkalla bussissa. Knud Romerin esikoisromaanin luin jo viime keväänä. Melania G. Mazzuccon Täydellinen päivä sijoittuu näemmä Roomaan, mutta ehkä hankin ensin käsiini Mestarin tunnustukset, Venetsian & Tintoretton takia.
Proosan suhteen olen vaativainen nykyisin. Luen uudestaan vanhoja rakkauksia.

***

Netissä on näköjään huonosti omenahyveohjeita (koetin etsiä vaihtelua vakioreseptiin), joten tässä googlettajille, hyvä ja helppo. (Olen tottunut sanomaan omenahyveke, mutta sitä sanaa ei google tuntenut lainkaan. Hyve kuulostaa oudolta korvaan. Apple virtue.)

4-5 (miel. hapahkoa) omenaa (= vajaa litra omenalohkoja)
3-4 rkl intiaanisokeria, ripaus kanelia
- Lohko omenat voideltuun vuokaan ja ripottele kaneli ja sokeri päälle.

Pinnalle:
100 g voita sulatettuna (myös rypsiöljyä voi käyttää)
3 rkl intiaanisokeria tai fariinisokeria
1,5 dl kaurahiutaleita
1,5 dl vehnäjauhoja
(ripaus vaniljasokeria)

Sekoita ainekset ja levitä vuokaan omenalohkojen päälle.
Paista 225 asteessa 15-20 minuuttia.

PS. Syys & sunnuntai & sienet. Sienestäjät saapuivat muassaan herkkutattisaalis.

Nebbia, sumuinen muistiinmerkintä

2010-08-30T01:07:00.000-07:00

Tutkin talvista Venetsiaa. Sumua. Sakenevaa sumua.

Ja sitä, mitä voi nähdä.

Millaista on matkustaa paikan päälle, kun muistikirja on jo valmiiksi täynnä?
Mitä muuta voisi ollakaan. Matka imaginääriseen kaupunkiin. Esityksen, kerrotun, ja todellisuuden kerä, eikä se silti tunnu liialliselta. Tuskin se olen edes minä, joka niitä katuja kävelen, ja sekään ei tunnu hullummalta. Johonkin olen kumminkin yhteydessä, kun hengitän sitä sumua.

Keskittyminen

2010-08-29T00:14:00.000-07:00

Muss es sein? Es muss sein!

Ääneen luettua

2010-08-27T02:13:00.000-07:00

Eilen avattiin Lyrikline-sivuston suomalainen osuus, avajaiset pidettiin ravintola Kaisaniemessä.

Uusimpia ääniä täällä.

Runojen kuunteleminen näin, koneelta, runoilijan itsensä lukemana, on melkein päihdyttävää. Ääni tulee lähelle, korvanjuureen. Runo on siinä kokonaan. Istutaan tässä kahdestaan, toinen lukee minulle, kuuntelen silmät kiinni. Lue vielä.

Hopkins – jonka elämäkerta on iltalukemisenani – toivoi muuten myös, että hänen runonsa luettaisiin ääneen. "Kirjoitan korvalle."

(Kuvassa pulpahteleva lähde Pollardstownissa, Irlannissa. Vesi oli niin kirkasta ja puhdasta ja liikkuvaa, että joimme sitä.)

Serendipity

2010-08-26T07:58:00.000-07:00

Yöllä heräämme outoihin, tylppiin mätkähdyksiin. Mistä se kuuluu - ulkoa? Ei, sisältä. Pöydän takaa? Sammakko! Onko se lehtosammakko? Se on täytynyt tulla sisään, kun takaovi on ollut illalla auki. Se istuu hievahtamatta, loikkaa äkkinäisellä nykäyksellä eteenpäin. Jähmettyy paikoilleen, kun pelästyy. Se kannetaan pihanurmikolle, siihen se jää jököttämään kuin ei tietäisi mihin suuntaan lähteä, kuin haluaisi takaisin taloon. – Mikset pussannut? – Oisko pitänyt?

Muodonmuutosten merkkejä tarjoillaan nyt joka suunnalta. Iso sudenkorentokin törmäilee työhuoneeseen, ja saan lahjaksi nahkojaan luovan selkie-naisen. Ja sitten tulee lehti, jossa on juttu sattumien varaan heittäytymisestä, siitä, että hyvä elämässä tapahtuu sattumalta, pitää osata tarttua koukkuun, kun sellainen kohdalle laskeutuu. Luen jutun harppoen, ei ole uutta, noin olen elänyt aina. Etapilta toiselle. Nyt sille on näköjään keksitty termi: serendipity. Se vaatii päämäärätietoista samoilua, samaa, mitä kirjoittaminenkin: tiedän, minne olen matkalla, mutta annan sattumalle tilaa viedä sivupoluille.

Hyvät lukijat, olkoon Runokuunne merkkejä ja onnekkaita sattumia täynnä.
Ja öihinne, tässä: Fabrizio de Andrén Il Sogno di Maria.

J.K. "Sattuman linnut" häälyi jossain muistissa, kaivoin Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden hyllystä, ja siellä ne ovat, Tomásin ja Terezan kohtaamisessa: "Välttämättömyys ei suinkaan ole täynnä taikaa vaan sattuma. Tullakseen unohtumattomaksi rakkauden on vedettävä ensi hetkestä lähtien puoleensa sattumia, niiden on lennettävä sen luo kuin lintujen Franciscus Assisilaisen olkapäille. "
Ja:
"Älköön kukaan soimatko romaania viehtymyksestä salaperäisiin yhteensattumiin (esimerkiksi Vronskin, Annan, asemalaiturin ja kuoleman, tai Beethovenin, Tomásin, Terezan ja konjakin kohtaamiseen). Ihminen syyttäköön itseään, ellei hän näe arkielämän yhteensattumia! Omaa sokeuttaan hän riistää silloin elämältään kauneuden ulottuvuuden."

2010-08-09T00:32:00.000-07:00

"Sanat virtaavat hitaasti. Loma on pato, loppuessaan murtuva.
-
Aamulla tyhjä ruutu pelottaa. Eilinen ei sitä täytä, mutta eilisen valpas rauha voi nostaa siihen jotain

eilistä vanhempaa.
-
Kirjailijuus on katkolla joka aamu. En ole kirjailija päivänä, jona siitä ei muistuta työn sujuminen, tai ulkomaailma."

(Markku Envall: Tanssia neulankärjellä)

"Glory be to God for dappled things -"

2010-08-08T04:24:00.000-07:00

Kirjoitan juttua Gerard Manley Hopkinsista. Miksi? Koska kävin kollega Katajavuoren kanssa Hopkins-festivaaleilla Irlannin Newbridgessä. Käsittämättömän antoisa reissu, vaikka sitä ei etukäteen olisi osannut aavistaa. Ohjelma sopivan absurdi: Hopkinsin runouden ja elämän ruotimista monelta kantilta, laulu- ja runoiltoja, suoretkiä, kimononäyttely ja käännöstyöpaja... Eniten kuitenkin syventymistä Hopkinsin runouteen, jonka lähiluku oli silmiä avaavaa, tukkeita irrottelevaa. Hallittu muoto ja ilmaisun omintakeisuus, jopa irtonaisuus elävät rinta rinnan.

Ja Irlanti, vanha rakkauteni. Oliko se tosiaan 90-lukua, kun siellä reissasin moneen otteeseen, istuin Trinity Collegen kirjastossa tekemässä gradua? Oli kuin olisin kotiin tullut, ehkä se oli Hopkins-festivaalin monenkirjavan porukan ja hyvän hengen ansiota. Rikas matka. Ja nyt en pääse tästä miehestä eroon: luen Amazonista tilattua elämäkertaa, toinen on odottamassa. Luulen, että tämä palo jatkuu pitkään. Hopkinsissa näyttää olevan jotain erityistä, kaikessa ristiriitaisuudessaan hän on yhtaikaa peili ja valonlähde.

Matkasta riittää sytykettä, mutta kirjoitan siitä toisaalle. Muutama kuva tässä!

"Cloud-puffball, torn tufts, tossed pillows flaunt forth, then chevy on an air-
Built thoroughfare: heaven-roysterers, in gay-gangs they throng; they
glitter in marches... (---) "

Richard Halperin (Ranska) lukee runoaan.

Desmond Egan, festivaalin perustaja, lukee runoa Glasnevinin hautausmaalla, jonne Hopkins on haudattu.

Irene Kyffinin esitelmä romantiikan ajan musiikin ja Hopkinsin runojen yhteyksistä oli yksi viikon parhaista.

Kroatialainen Diana Burazer lukee runoillassa.

Desmond laulaa ja Conor Mahony säestää Gibbet Rathin muistomerkillä.

2010-07-31T10:31:00.000-07:00

Lumotusta saaresta ja lukijoista

2010-07-17T15:02:00.000-07:00

"Kun tulin muiden luo, Vilhelm oli juuri puhumassa siitä kukkivasta tuomesta jonka olimme nähneet matkalla. Hän sanoi: Mitä sille asialle pitäisi tehdä?

Anna sen kukkia, Keke sanoi. Kas tässä tulee meidän kaunis emäntämme! Eikö niin, sen pitää antaa kukkia, sitä pitää vain ihailla. Se on yksi tapa elää. Toinen on, että yrittää kuvata sen kerran toisensa jälkeen. Siinä koko juttu."

(Tove Jansson: Kevyt kantamus)

Hiittisiin lähdin kevyin kantamuksin, palasin laukku pursuten sanoja, korennonsiipiä ja rantakiviä paperipainoiksi, pitämään keskeneräistä työtä paikoillaan. Lapsi sujautti repuntaskuun jättiheinäsirkan ja näkölasinpalan. Kesäyössä laiturilla oli sellainen joukko, että laituri irtosi rannasta ja keikkui avomerelle viinilaseineen ja kansituoleineen.

Hiittisten hyvä haltijatar loihti meille myös pääsyn Örön saarelle. Taianomainen paikka muuten: autioituneita rivitaloja vielä nimikyltit ovissaan, sammaloitunut minigolf-rata, perhospyydyksiä puissa (punaviiniä, etikkaa ja kloroformia), merikaalia saaren ulkolaidalla, se maistuu kuulemma suolaiselta. Mongolialaisten sotavankien luita, talo nimeltä Silmä. Tyhjässä kasarmirakennuksessa superlon-patjat rivissä, pinttynyt hienhaju.

**

Ehkä teen kokeita tässä laboratoriossa. Ääni muuttuu, kun vaihdan lukijaa, voisin ajatella joka blogitekstille uuden lukijan. Otan S:n, jonka tapasin Skotlannin Coldstreamissa vuonna 1990. Hän oli viiden pojan äiti, asui luomutilaa, jolle tulin töihin. S:lle ei kannata jaaritella, hänellä on kädet täynnä töitä, ravakka nauru ja maalia kynsien alla, hän ei koskaan mene nukkumaan ennen muita ja on aamulla ensimmäinen keittiössä. Sitten otan O:n ihan sen hohotuksen takia ja koska O sanoo asiat halki, on lahjomaton, huomaa heti jos ääni ei kanna. Kirjoitan J:lle, joka on kirjan henkilö, kello vatsassaan, tohkeissaan muodonmuutoksesta. Jos kirjoitan R:lle, lauseista tulee jäykkiä kuten puheestakin hänen kanssaan.

Perhosen kehitysvaiheet: muna, toukka, kotelo ja imago

2010-07-12T14:56:00.000-07:00

Olen ajatellut kolmentoista vuoden takaista kesää. Vietin kesäpäiviä Käenkujan purkutuomion saaneella työhuoneella Kalliossa, viidennen kerroksen betonisessa huoneessa, viimeistelin esikoiskirjaani. Loppukesällä vastapäistä taloa alettiin purkaa, entisen Elannon teollisuuskiinteistön tilalle kaavailtiin kovan rahan asuntoja. Katselin ikkunasta, miten punatiiliseinää jyskytettiin rikki nostokurjen päähän hilatulla lekalla. Seinä mureni ja paljasti lattioitten ja sisäseinien kennoston, sekin ruhjottiin vähitellen maan tasalle. Pidin keltaisia kuulosuojaimia päässä, siirtelin sanoja ja pohdiskelin pilkun paikkaa, levittelin käsikirjoituksen liuskoja lattialle, tein niihin merkintöjä kynällä, kokosin järjestystä. Nostin kirjapinoja suojaksi ikkunaa vasten, kun rakennuspöly tunki huoneeseen tiivisteiden läpi.

Loppusyksystä Käenkujan työhuoneelta tuli lähtö. Naapurihuoneen Hildegard-instituutti oli muuttanut muualle ajat sitten, kovaaänisesti puhelimeen kailottavasta venäläisestä liikemiehestäkään ei ollut vähään aikaan kuulunut. Kirja oli valmis, aloin hakea uusia huoneita.

Aika oli toinen, ja sen henkeä pystyy täältä kaukaa kyllä hahmottamaan. Tämä, missä nyt ollaan, määrittyy hankalammin. Kahlasin saaresta mantereelle, pääsin verkkoon. Luin Antiaikalaisen hyvän ars gratia artis -jutun. Sen jälkeen päätin lukea uudestaan yöpöydän kasassa alimmaiseksi hautautuneen Anne Michaelsin Routaholvin, että muistaisin mistä hyvässä kirjassa on kyse.

Guardianin haastattelussa Michaels sanoo edellisestä romaanistaan (Fugitive Pieces, suom. Kivenkantajat):

"With that book, I was asked am I Jewish, am I Catholic, am I Greek ... And, yes, I did resist answering, because I really feel that to answer would be a cop-out." She gives a sudden snort of laughter. "What's a non-70s expression for cop-out? It would be ... an abdication. People would be able to say: 'Well of course she's interested in this, because she's Jewish, or her father was.' And it would diminish the enterprise. Because, you know, it's not about me. You spend your time when you're writing erasing yourself. The idea is to get out of the way of it."

Se, että Michaelsin yksityiselämä on vain hänen omaisuuttaan, ei piiruakaan vähennä hänen kirjojensa kiinnostavuutta. Päinvastoin.

"The publication this month of her second novel, The Winter Vault, amid a froth of anticipation (like that which surrounded the publication of Donna Tartt's long-awaited The Little Friend), has raised the question of just why, precisely, Michaels is so determined to strike herself from the record all over again. It does not, she insists, stem from coyness; nor is it a stance cultivated to deepen her mystery. Rather, it represents a rigorous belief in the sanctity of the text. In her view, even the astonishingly scant details we have of her (born in Toronto in 1958, the youngest child of a Polish father, Isaiah, and Canadian mother, Rosalind; graduate of the University of Toronto; creative writing teacher; and mother of two children) are not just extraneous, but obstructive. "I really believe we read differently when we know even the most banal facts of an author's life," she says, leaning across a cafe table, taut with the need to put her point across. "I'm not being naive; I realise there's no such thing as a pure reading. But I'd rather keep myself as far out of it as I can." "

Kun luen Michaelsin kirjoja, ajattelenko kirjailijaa? Kyllä, hän on välistä mielessä, useinkin. Mutta juuri sellaisena kuin haluankin: suureksi osaksi mielikuvanani, luetun pohjalta muotoutuneena hahmona, joka ei häiritse kirjan lukemista kertoilemalla liikoja itsestään.

Aamu-uinnin jälkeen

2010-07-02T14:16:00.000-07:00

Junassa halaan Kaisaa Oriveden kohdalla ja jatkan matkaa, kävin Keuruulla, ja aamu-uinnilla. Soili sanoi: uinti tuntuu koko päivän, iltaan asti muistaa että aamulla kävi järvessä. Ruskeaa humusvettä oli Sydänmaallakin, Kuorasjärvessä, jossa uin lapsena, siellä ei ikinä ollut niin hiljaista kuin tänä aamuna.

Oriveden jälkeen avaan kannettavan,mutta ensin ajattelen vähän aikaa halauksia, rutistuksia, Hannelen halausta Haapamäellä ja Iztokin halausta Ljubljanan lentokentällä, lasten halauksia, Orvokin halausta ja mummun halausta ja Villen halausta ja Merjan halausta. Lämpimiä karhunhalauksia, kevyitä ystävällisiä, ihminen on erikoinen eläin. Kaikki eivät halaa, on helppo olla halaamatta, usein olen. L osallistui joskus tunnekurssille, jolla harjoiteltiin erilaisia halauksia: muodollinen, ilahtunut, jäykkä, isällinen. Isällisessä kai taputettiin ponnekkaasti toisen selkää. Lapset halaavat kun haluavat syliin: kanna mua. Mua väsyttää. Järviveden syleily aamulla on kylmä, uin kauemmas, ei huvita nousta vedestä, uidessa mietin, montako aamu-uintia kesään mahtuu. Heinäkuu alkaa jo, en ajattele sitä nyt, ajattelen muuta, taon konetta kun yöt ovat viileitä & vaaleita, kaadan lapsille lisää vettä.

Reliikki kelaa

2010-06-26T08:35:00.000-07:00

Takoo koko päivän elantoa perheelle tukka takussa varjonpuoleisessa työhuoneessa. Opiskelijoitten työnäytteet ovat laajoja, ne ovat sinnikästä aluskasvillisuutta, sitä ruokotessa välillä ilahtuu jostain muuta korkeammalle pyrkivästä huiskaleesta, perunanvarresta. Noin, syvempi kuoppa, tuuppaa kunnon multiin, riivi, jätä ilmaa, lähtee se jos on lähteäkseen -

Illalla lukee Adalmiinan helmeä kuopukselle, joka nukahtaa kainaloon.

Ehtii, jaksaa ajatella ohimennen bloggausta, sen narsistisuutta, voiko bloginpitäjälle, tälle, käydä kuin Adalmiinalle? Voiko ruutu olla lähde, josta Adalmiina ihailee vain omaa kuvaansa niin että helmi molskahtaa pohjaan?

(Adalmiina ei kyllä topeliaanisessa maailmassansa helmeä kaipaa. Helmeä ja sen tuomia lahjoja – rikkautta, kauneutta, viisautta – tärkeämpi on sen sinisen, ujomman haltiakummin lahja, nöyrä sydän.)

Oli sydän nöyrä eli ei, juhannus tulee. Tämä sulkee koneen ja menee metsään omiensa kanssa.

Mittumaaria, sydänkesää! Syvää hengitystä ja rauhaa.

Vettä ja runoutta Venetossa

2010-06-22T01:43:00.000-07:00

Vesipullo maksoi Rovigon lähikaupassa 14 senttiä, Venetsian Pyhän Markuksen aukion laidalla kuusi euroa, Padovan katukuppilassa puolitoista euroa, Helsinki-Vantaan lentokentällä 2,20.

Venetsiassa oli vettä, vettä, vettä yllä ja alla, enemmän tai vähemmän frizzante, vettä unissa ja vettä valveilla, vettä juomalasissa, vettä kadulla välistä nilkkoihin saakka, vettä muistiinpanojen päällä ja kameran linssissä. Padovassa seuruetta kuivateltiin Scrovegnin kappelin kuivaushuoneessa, jotta mikroilmasto Giotton freskojen ympärillä pysyisi suotuisana. Kappelissa olisi tehnyt mieli viipyä pitempään. Tämän päivän uutiset ovat sellaisia, että on hankala hengittää.

Giotton taivaaseen päässeillä ei muuten ollut sukupuolielimiä laisinkaan. Miehillä tyhjää jalkojen välissä ja naiset rinnattomia. Helvetin puolella riitti kaikenlaisia elimiä, aukkoja ja kiusattua lihaa.

Skandinaavirunoilijain pitkään suunnitellulta Veneton-kierrokselta Tommaso Favaronin kuvia ja tekstiä täällä. (Jopa viimeinen "grazie mille, tutti" -huikkauksemme on näköjään päässyt muistikortille. Toivon, että vuoden päästä puhun italiaa kuin... vettä vain.) La Cattiva Strada soitti Fabrizio de Andrén lauluja! Ajelimme halki kuvien maalaismaiseman runoilija Marco Munaron kyydissä; Marco on Verso il Solstizio d'Estate -taidefestivaalin kantavia voimia. Runokäännökset ovat Antonio Parenten käsialaa.

PS. Lisää musiikkia vaikka täällä - ja täällä.

Pitkin ja poikin eli Padovaa, pioneja ja poistokirjoja

2010-06-15T02:45:00.000-07:00

Kesäpäivän nihkeän pilvisyyden uumenissa poljen viileään kirjastoon hakemaan lähdekirjoja, löydän ne, löydän seitsemän kirjaa poistokirjahyllystä (yhteensä 1,20 euroa), muistan miten yhtenä pysähtyneenä heinäkuun päivänä löysin samasta kohtaa koko Marguerite Duras'n suomennetun tuotannon à 50 senttiä ("sulla kävi tuuri, nostin ne just tohon", sanoi kirjastonhoitaja).

Poikkean kotimatkalla futiskentälle, näen poikani siellä ja koukkaan katselemaan, nauravia, ruskeita rupipolvisia pisamaisia poikia, "älä potkase kovaa, mä oon tosi herkkä!" pienin joukosta huutaa, se on se, joka jo syntyessään kamppaili, happikaapissa, voipaketin painoisena, nyt se juoksee silmät sirrissä heinäsirkkajalat tikuttaa ja pallo kaartaa sineen. Pyöräilen jatkamaan vielä hetkeksi hommia, ajan, ajattelen pioneja ja Padovaa ja tyttäreni poninhäntää ja kumitossuja ja tuulessa kuivuvia lakanoita ja Clarissa Dallowayta ja tohtori Juvenal Urbinoa ja muistia, joka

"kulkee edestakaisin ja takaperin, pitkin ja poikin, ja palaa monta kertaa lähtökohtaansa kuin verkkoaan kutova hämähäkki, se näyttää olevan eksyksissä ja tekevän turhaa työtä, mutta jonakin hetkenä sopivassa valaistuksessa häilähtääkin koko rakennelma silmänräpäykseksi näkyviin ja mennyt maailma aukeaa joltain kohtaa eläväksi kokonaisuudeksi josta näkee pienimmätkin yksityiskohdat. Se on muistamista, itse asiassa sanoin kuvaamatonta, koska se on elämys ja muistuttaa rakastumista: se tuntuu tapahtuessaan ikuiselta, aina käyttöön poimittavalta, kutsuttaessa saapuvalta, alati kestävältä ja voimakkuutensa säilyttävältä. Tuntuu, että sellaista kokemusta ei tarvitse edes kirjoittaa muistiin, sen muistaa aina, sen näkee aina silmissään, sen tuntee aina ympärillään, kuulee, haistaa ja maistaa." (Eeva Kilpi: Rajattomuuden aika)

Mietin totta ja keksittyä

2010-06-13T13:31:00.000-07:00

Johanna Adorján toistaa toistamasta päästyään sitä, miten äärettömän yksityisiä ihmisiä hänen isovanhempansa olivat, mutta nyt hänen tarinansa näitten kahden, Veran ja Pistan (Istvánin) rakkaudesta ja kuolemasta "on myyty jo kuuteentoista maahan". Jossain hiertää, kun tartun Adorjánin Rakkaudessa erottamattomat -kirjaan. Miksei Adorján kirjoittanut näin hyvästä, monisyisestä tarinasta romaania? Miksi hän on itse niin vahvasti mukana tekstissä – jopa Mauthausenin keskitysleirillä vieraillessaan hän paradoksaalisesti kertoo siitä, miten häntä, minua, ärsyttää leirillä vierailevan nuorisojoukon itsekeskeisyys ja sokeus. Ja miksi nyt ärryn tällaisesta?

Käyn onneksi kumminkin sisään tarinaan, jossa Johanna Adorján, Berliinissä asuva toimittaja (s.1971) selvittelee kaksoisitsemurhan tehneitten isovanhempiensa kautta identiteettiään, saksalaista, unkarilaista ja juutalaistakin. Adorjánin kertoma sukuhistoria on kappale Euroopan 1900-lukua: isän unkarinjuutalaiset vanhemmat selvisivät nipin napin hengissä juutalaisvainoista, aloittivat yhteisen elämän kommunisteina Budapestissa, mutta pakenivat Unkarin vuoden 1956 kansannousun ja Neuvostoliiton uuden miehityksen jälkeen maasta. He asettuivat Tanskaan ja alkoivat rakentaa itselleen kolmatta elämää. Aniharva tunsi heidän todellista minäänsä, saati historiaansa, jopa heidän kahdelle lapselleen se näyttää olleen tutkimatonta maastoa. "Siitä me emme puhu", toistui isovanhempien puheissa, vaiettavaa riitti.

Lopulta he jäivät niin yksin, että heillä oli vain toisensa.
Johanna Adorján, Veran ja Pistan pojantytär alkaa setviä syitä ja seurauksia. Miksi monien ihailemalle isoäidille oli kestämätön ajatus jäädä jatkamaan elämäänsä yksin sen jälkeen, kun Pista olisi kuollut? Pista palvoi lumoavaa Veraa, Veran vartaloa ja sääriä. Kuultuaan, että heidän tyttärensä odotti lasta, Pista sanoi: "Joudunko nyt menemään sänkyyn mummon kanssa?" Vera taas "eli miehelleen". Pistaa ja Veraa yhteen liittävät siteet osoittautuvat monimutkaisiksi, siksi myös lujiksi.

Yritän ratkoa tilkkutarinan paloja ja etsiä omia mielteitäni lukiessa. Ketjupolttajat Vera ja Pista istuivat paksun savupilven sisällä kahdestaan. Julkisivu oli heille kaikki kaikessa. Mitä sen alla oli? Mittaamaton määrä torjuttua historiaa. "Niin kuin niin monissa juutalaisissa kertomuksissa niin on isänikin perheen kertomuksessa kyse epätoivoisesta yrityksestä kuulua joukkoon", Adorján kirjoittaa. Isän isovanhemmat ovat unkarintaneet nimensä, jottei juutalaisuus kalskahtaisi siinä. Vera ja Pista antavat ymmärtää, ettei heidän oma juutalaisuutensa kiinnostanut heitä. Sen sijaan he ovat intohimoisen kiinnostuneita toisten juutalaisuudesta. "Onko hän nostra", onko hän yksi meistä?

Mitä kiihkeämmin Vera ja Pista yrittävät olla "kuin muut", sitä yksinäisempiä heistä tulee. Eristymisen, yksinäistymisen kuvaus ja itsemurha, johon se johtaa, on pelottava ja Adorján miettii siitä kirjoittaessaan samalla omaa yksinäisyyttään ja pelkojaan. Löytyykö Veraa peiliksi? Löytyykö pelkkä karmea yksin jäämisen pelko?

Näistä aineksista olisi saanut loistavan romaanin. Fiktiossa Adorján olisi ehkä päässyt porautumaan Veran ja Pistan tajuntaan tavalla, johon tämä dokumentin ja raportin oloinen kirja ei ulotu. Todelliset isovanhemmat jäävät julkisen kuorensa sisään piiloon, lukijan arvailtaviksi. Fiktiiviset olisivat voineet herätä kuolleista eloon.

Valkoinen tiikeri koivumetsässä

2010-06-12T07:43:00.000-07:00

Kävin Tampereella, tuuli kiskaisi runon Pyynikin näkötornista metsän ylle, pirskotti Näsijärveen. Aurinko porotti niskaan ja majakanvartija kiipesi ylös saakka huonoine polvineen. Yövyin, saunoin, uin Säijärvessä lumpeitten keskellä, ajatuksia vaihtui, peltojen usva kiemursi uneen. Perjantaina poikettiin Tiinan luona, saan kohta seinälle taulun unestani: valkoinen tiikeri suomalaisessa metsässä, suljettu laatikko täynnä valoa.

Tänään on kesämyrsky: puunlatvoja reuhtoo, lehtien humina nousee ja laskee. Lasten kanssa on (jalkapallon lisäksi) kääriydytty peittoon ja luettu päivään sopivia kirjoja ja kuunneltu lintuja. Tuuli viskokoon sanoja, ajattelen alkavaa viikkoa ja siteitä, joita tapahtumien välille kasvaa. Se, jolle minun piti runoteltassa ennustaa, ennusti minulle. Vuosi vuodelta enemmän tuntuu, että joku jossain kertomusta ohjailee. Vai onko niin, että kun lyön naulan, ennemmin tai myöhemmin siihen löytyy taulu, josta voi astua jaettuun uneen.

5.6.2010

2010-06-06T12:59:00.000-07:00

Tai kuinka rauhoittuu, kun päivä on ollut täynnä naurua ja nenäliinoja ja maljojenkohottelua ja juhlapaitojen ja mekkojen silitystä ja lahjojen ojentelua, ekaluokkalaisen kevätjuhlakahveja toriteltassa, vedenvälkesilmiä ja laiva valmiina lähtöön, suvi suloinen. Valkolakki hohtaa, ei kerrota että omani hukkasin hulluna vuonna, rannalla vihreän joen, muistaa sen tytön pienen voinhan, nyt nyt punaisissa kengissä tanssii ja sanoo äiti mua väsyttää jo, nukahtaa syliin, huone täynnä omimpia, vettä sakeampaa, palavat kuluvat kohta: ei ole suurinta se, että kyllin saa, paras on päivä jona janoaa, tee siitä lennokki, saanko mä heittää tuolta ylimmän kerroksen parvekkeelta?

2010-06-02T12:35:00.000-07:00

Hän odottelee unta, alkukesä rehottaa sisään ikkunasta, pää on täynnä ihmisiä. Vyöryittäin ihmisiä, silmiä hampaita törmäyksiä, pyykkikoppaan viskattuja lauseita, voimajohtoja, kipinöitä, marginaalimerkintöjä, yliviivauksia, joku tapettu hyttynen ja veriläntti pohkeessa. Nyt pitää pysyä talossa, kunnes alkaa taas olla jotain annettavaa.

"Ilta on tullut. Kuin siipi/ olisi vedetty päivän eteen."

2010-06-02T12:00:00.000-07:00

Luin kuusivuotiaalle muutaman Sirkka Turkan runon iltasadun asemesta, kun kirja oli sopivasti sängyn vieressä. – Mitä sulle tuli näistä mieleen?
– Peura. Ja hevonen, pitkänaamainen, se laukkaa ja laukkaa ja kuolee.

---

Poika nukahti. Muistin, miten sain tämän kirjan: kirjakaupan alelaarissa, muun seassa, oli yksi kappale Sirkka Turkan koottuja, johon oli lätkäisty punainen hintalappu. Kymmenen euroa. Katsoin oikealle, katsoin vasemmalle, kukaan ei säntää mistään suunnasta kädet ojossa, kukaan ei huuda, ei kiilaa eteen, nyt se on minun. Kun tartuin kirjaan, käsi tärisi.

2010-05-30T10:32:00.000-07:00

Tämä, ainakin alkuvaiheessaan aika mainio opus on lukeilla. Kirjaan myöhemmin ylös muutaman muistiinpanon.

Yskähdellen alkaa...

2010-05-30T07:09:00.000-07:00

... saa nähdä, loppuuko vingahtaen.
Blogimerkinnöistä tulee nopeahkoja. Sormiverryttelyjä.
Työnnän lusikkani soppaan, vaikken tiedä onko se terveellistä.

Potiessa ja potilaita hoivaillessa luin Jhumpa Lahirin Tuore maa -novelleja. Odotukset olivat korkealla, koska Lahiri on lempikirjailijoitani, olen ollut jotenkin pettynyt. Tämä siunattu koti -kokoelma oli parempi kuin Tuore maa.

Lahirin kuvaama maailma on rajattu: Yhdysvaltoihin muuttaneet intialaissiirtolaiset ensimmäisessä ja toisessa polvessa; usein samantyyppinen avioliitto, jossa etäisyys humisee puolisoiden välillä, hyvin toimeentuleva keskiluokka. Siksi kai Tuoreen maan novelleissa tulee tunne: olen lukenut tämän jo. Aloin myös toivoa jotain rosoa Lahirin kieleen. Se soljuu niin hillittynä, tyynenä ja rikkumattomana halki tarinoiden, että tekee mieli välillä karjaista ja hypätä pystyyn, rikkoa viileitten huoneitten, etäisten ihmissuhteitten ja taloudellisen turvattuuden maailma. Sen alla ja taustalla velloo menetetty tai hylätty Intia, Kalkutan kadut, slummit ja kerjäläiset, Intiaan jäänyt suku. Kuilu nykyisen ja menneen välillä kasvaa sana sanalta, ja siihen kai Lahiri on pyrkinyt: pidätetyn, hillityn, tukahdutetun ilmaisemiseen kielessään. Kieli on sileäksi, tiukaksi paineltua.

Kokoelman avaus- ja niminovelli Tuore maa tunki uniin, kun luin sen yöllä ennen nukahtamista. Isää ja tytärtä, uuden ajan alkamista kuvaavassa tarinassa Lahiri kasvattelee symboliikkaa: puutarhatöitä, raskautta ja lapsen kasvamista. Tuoretta maata on novellissa monissa kerroksissa. Kuitenkaan mikään ei tunnu päälleliimatulta, liikaa mietityltä. Parhaimmillaan on kuin lukisi unta tai luonnollista hengitystä, omia ajatuksiaan.

Kuvassa on männyn taimi tuoreessa mullassa. Poikani istutti kolme siementä: yksi ei itänyt, toisen taimi katkesi ja kuoli, kolmas on kasvussa. Toivotaan, että se kasvaa ulos purkistaan.

Tästä tulee koe

2010-05-22T21:54:00.000-07:00

Osaanko kirjoittaa nettiin, osaanko pitää blogia? Kokeilen. En ole ennen osannut, muun kirjoittamisen keskellä blogialoitukset ovat kuihtuneet. Pitää keksiä tälle Lukija. Jos on Lukija, voin joskus heittää kirjeen hänelle netissä.

Avaan uuden kirjan ja teen samalla kokeen: paneeko nettiin kirjoittaminen muuallakin tekstiä liikkeeseen vai syökö muulle varattua tilaa päästä?

Tadaan Venhoilua-esityksestä oli muuten kiva arvio Turun Sanomissa.

Ja täällä lisää tietoa.

Sisään kesään

2010-05-21T22:33:00.000-07:00

Seurallinen viikko takana, pidin kahden päivän tiiviin kirjoittajakurssin. Villa Kiven työhuoneelta siirryin alakertaan liiton kokoukseen. Torstaiaamuna ajelin kesäaamussa bussilla Forssaan, jossa neljän tunnin ajan puhuin runoista yläastelaisille (pieni ihme, he kuuntelivat, kulmat kurtussa uhmaa ja uteliaisuutta) & join kahvia opettajanhuoneen tiheässä mikroilmastossa. Aamujen aamu! huikkasi ukko, joka nousi bussiin Kampin kellarissa.
Perjantaina PENin naiskirjailijakomitea istui iltaa työhuoneellani.

Nyt pitää hakea rauhaa. Olemista Valon talossa, paluuta kirjoittamiseen, joka etenee tahmeasti, kun elämä on seurallista. Muistiinpanoja kertyy kyllä mutta nyt pitää alkaa keriä tekstiä kokoon. Työhuoneen ikkunan takana kukkii kirsikkapuu.

Luen tekstiä ja kokoilen lauseitten päitä, tartun niihin, jalat irtoavat maasta ja tömähtävät toisiin multiin.